Apokryfikirjojen käännöskomitean mietintö
Käännösehdotukset:
– Kuusi apokryfikirjaa: Tobitin kirja, Juditin kirja, Kreikkalainen Esterin kirja, Barukin kirja, Jeremian kirje, Danielin kirjan lisäykset
– Kaksi apokryfikirjaa: Viisauden kirja, Ensimmäinen makkabilaiskirja
– Sirakin kirja heprealaisen ja kreikkalaisen tekstin mukaan
– Toinen makkabilaiskirja, Kolmas makkabilaiskirja, Neljäs makkabilaiskirja
– Manassen rukous
– Psalmi 151
(Komitean mietintö 1/2006)

Puheenvuoro tiistaina 7 päivänä marraskuuta 2006 klo 12.30

Arvoisa arkkipiispa, hyvät kirkolliskokouskollegat.

Apokryfikirjojen käännöskomitea on tehnyt suururakan, josta se ansaitsee suurkiitokset. On hienoa, että usean vuoden työn tuloksena olemme saaneet näistä arvokkaista kirjoista hyvät, tuoreet suomenkieliset käännökset. Komitean mietintö sisältää lopussa neljän kohdan esityksen kirkolliskokoukselle. En puutu tässä puheenvuorossa kohtiin 1, 2 ja 4, koska ne lienevät ongelmattomia.

Kohta 3 ei sen sijaan ole ongelmaton. Käännöskomitea ehdottaa, että ”kirkolliskokous päättäisi, että deuterokanoniset kirjat sisällytettäisiin mahdollisuuksien mukaan kaikkiin vast’edes julkaistaviin Raamattuihin”. Tämä esityksen kohta on ongelmallinen useasta syystä.

Ensin on mentävä hiukan historiassa taaksepäin. Nämä kirjat eivät koskaan ole kuuluneet juutalaiseen kaanoniin, eli juutalaiset eivät hyväksyneet niitä osaksi Vanhaa testamenttia. Osaksi siitä syystä, että ne olivat juutalaisten mielestä syntyneet liian myöhään eli sen jälkeen, kun profeettojen aika Israelissa oli päättynyt ja profeettojen ääni VT:n viimeisen profeetan myötä sammunut. Juutalainen historioitsija Josefus kirjoittaa noin vuonna 90 Roomasta, ja tämä on hyvin tärkeä huomio, hän kirjoitta näin: ”Meillä ei ole lukemattomia epäyhtenäisiä, keskenään ristiriitaisia kirjoja, vaan meidän kirjojamme, jotka oikeudellisesti uskotaan, on vain 22”, siis samat kuin meidän nykyisessä Raamatussamme, 39 kirjaa, kun kirjat lasketaan erikseen; juutalaisessa kanonissa niitä oli yhdistelty eri tavalla. Josefus jatkaa: ”Me olemme antaneet käytännön todistuksen kunnioituksestamme omia kirjoituksiamme kohtaan, sillä vaikka on kulunut niin pitkä aika, kukaan ei ole uskaltautunut lisäämään, vähentämään tai muuttamaan mitään, ja on jokaiselle juutalaiselle synnynnäinen vaisto syntymästään saakka pitää niitä Jumalan sanana ja pysyä niissä ja jos tarvitaan, ilolla kuolemaan niiden puolesta.”

Apokryfikirjat eivät siis koskaan ole kuuluneet juutalaisten Vanhaan testamenttiin. Jeesus ja Uuden testamentin kirjoittajat eivät koskaan lainaa näitä kirjoja Jumalan sanana, vaikka niihin on Uudessa testamentissa, laskutavasta noin 300 alluusiota, eli tämmöistä kätkettyä viittausta. Voimme todeta ihan historiallisestikin, että apokryfikirjat eivät sisältyneet apostolien tai Jeesuksen pyhiin kirjoituksiin. Tämän vahvistavat monet asiat. Esimerkiksi, kun Jeesus puhuu Luukas 11:51: ”Minä lähetän heille profeettoja ja apostoleja, ja muutamat niistä he tappavat ja toisia vainoavat, että tältä sukukunnalta vaadittaisiin kaikkein profeettain veri, mikä on vuodatettu maailman perustamisesta asti, hamasta Abelin verestä Sakariaan vereen saakka, hänet joka surmattiin alttarin ja temppelin välillä, niin minä sanon teille, se pitää tältä sukukunnalta vaadittaman.” Ilmaisu hamasta Abelin verestä Sakariaan vereen viittaa 1 Moos. kirjan alkuun Abeliin ja toisen aikakirjan lopun Sakariaan. Toisin sanoen täsmälleen juutalaisen kaanonin alkuun ja loppuun. Juutalaisessa kaanonissa kun olivat samat VT:n kirjat kuin meidän nykyisessä Raamatussamme, mutta ainoastaan eri järjestyksessä. Toinen aikakirja, josta Jeesuksen mainitsema Sakarias löytyy, oli juutalaisen kaanonin viimeinen kirja.

Muitakin vastaavia yksityiskohtia löytyy, joista käy ilmi, että Jeesuksen VT oli sama kuin meidän, ilman apokryfeja. Jos nyt laitamme apokryfit Raamattuun, esimerkiksi Vanhan testamentin jatkoksi, voitaisiin jopa väittää, että meillä tulee olemaan erilainen Vanha testamentti kuin Jeesuksella ja apostoleilla oli. Varmaa on joka tapauksessa se, että sen jälkeen me emme tiedä, onko meillä sama; nyt me tiedämme, että meillä on sama kuin Jeesuksella ja apostoleilla oli. Varhaiset kristityt, useimmat oppineimmat kirkkoisät ja kirkko yleensäkin jatkoivat tätä perinnettä, vaikka näitä kirjoja toki on aina tutkittu ja niihin on viitattu.

Apokryfikirjoista viime vuonna väitellyt ruotsalainen teologian tohtori Tomas Bokedal toteaa, että vuoteen 313 asti missään olemassa olevissa Raamatuissa ei esiintynyt apokryfikirjoja Tobiaan kirjaa, Sirakin kirjaa, Viisasten kirjaa lukuun ottamatta. Siis ylipäätänsä edes ensimmäisten vuosisatojen Raamattu-laitoksissa. Yksikään yleinen kirkolliskokous ennen viidettä vuosisataa ei sisällyttänyt niitä Raamattuihin. Apokryfikirjat eivät siis sisältyneet ensimmäisten kristittyjen kaanonlistoihin, siis Raamatun kirjojen kokoelmiin. Kolme esimerkkiä tästä. Meliton Sardeslainen 170 jKr, aivan samat kirjat kuin meillä. Origines Aleksandrialainen 230 jKr, taas samat kirjat kuin meillä. Kyrillos Jerusalemilainen 348 jKr, samat kirjat kuin meillä, ja Kyrillos sanoo vielä näin: ”Lue pyhiä kirjoituksia, Vanhan testamentin 22 kirjaa”, siis taas kyseessä samat kirjat kuin meidän nykyisessä Raamatussa. Kyrillos sanoo: ”Lue ainoastaan 22 kirjaa, älä ole missään tekemisissä apokryfisten kirjoitusten kanssa, pysy apostolien ja vanhojen piispojen esimerkeissä, jotka käyttivät vain 22 kirjaa”. Athanasius Aleksandrialainen pääsiäiskirjeessään vuonna 368 varoittaa seurakuntaa hyväksymästä apokryfisiä kirjoja auktoriteetteina. Hän sanoo lisäksi, että aitoja kanonisia VT:n kirjoja on 22. Taas samat kirjat kuin meidän nykyisessä Raamatussamme.

Kun katolinen kirkko kanonisoi apokryfikirjat, ei ihan samat kuin meillä nyt on ehdotettuna, vuonna 1545 osana vastauskonpuhdistusta, se oli hyvin selkeästi nähtävänä tämmöisenä kirkkopoliittisena päätöksenä. Niistä saatiin muun muassa perustelut kiirastuliopille, 2 Makkabias 12, pelastumiselle tekojen kautta, Sirak 15. Apokryfikirjojen palauttaminen suomalaisiin Raamattuihin ei palauttaisi meitä johonkin alkuperäiseen kristilliseen Raamattu-laitokseen, vaan se palauttaisi meidät siihen, mistä uskonpuhdistus meidät vapautti. Palaan Lutheriin aivan kohta, sillä joku saattaa muistaa, mitä Luther sanoi tästä.

Yksi syy olla ottamatta näitä kirjoja kaanoniin tai edes painaa niitä erillisellä alkulauseella Raamattuun on se, että se antaisi aivan väärän signaalin. Palaan tähän kohta. Mutta yksi syy on myös kirjojen sisältö. Edellä mainittujen väärien opetusten lisäksi apokryfikirjoissa, esimerkiksi 2 Makkabias 14, puhutaan itsemurhan kunniakkuudesta ja ne sisältää myös tämmöisiä taruja, esimerkiksi Tobitin kirja. Apokryfikirjat eivät koskaan väitäkään olevansa Jumalan sanaa, eikä niitä ensimmäisinä vuosisatoina sellaisina pidettykään. Kirkko on vuosisadat opettanut suomalaisille, että Raamattu on Jumalan sanaa. Miksi nyt pitäisi lähettää kansalle hämmentävä viesti: kirkolliskokous lisäsi Raamattuun kymmenkunta uutta kirjaa. Painettakoon apokryfikirjat, tämä arvokas työ, erikseen ja kehotetaan kansaa lukemaan niitä, mutta säilytetään varsinainen Raamattu Raamattuna.

Entä Luther, eikö hän todennut, että apokryfikirjat ovat hyödyllisiä ja hyvää luettavaa? Lutherin kaikki haluavat puolelleen, niin tässäkin asiassa. Kyllä, mutta hän totesi myös niiden sisältävän opillisesti ja eettisesti materiaalia, joka poikkeaa puhtaasta kristillisestä opetuksesta, ja että niitä ei pidä laskea mukaan aitoihin kanonisiin kirjoituksiin eli Raamattuun. Siksi Luther uudelleenjärjesti katolisen Vanhan testamentin erottamalla erikseen katoliset apokryfikirjat ja asettamalla ne Vanhan testamentin liitteeksi. Lisäksi hän poisti muutaman apokryfikirjan kokonaan, jotka kuuluivat katoliseen Raamattuun, ja lisäsi yhden kirjan, nimittäin Manassen rukouksen, joka on meille nyt myös käännettynä, jota hän piti aivan erinomaisena, muttei sitäkään sentään Jumalan sanana. Lutherin mukaan apokryfikirjoja ei voi käyttää teologisena argumentaation baasiksena, sellaiseksi kelpaa Luhterin mukaan tunnetusti vain Jumalan sana.

Jos nyt apokryfikirjat lisätään Raamattuihin, se ei ainoastaan anna väärää signaalia, vaan ajan myötä niillä aletaan perustella myös kristillistä oppia ja etiikkaa. Raamattu-tuntemus on suomalaisten keskuudessa huolestuttavasti ohentunut. Jos kirkolliskokous nyt lisää Raamattuihin kirjoja, se on myös strategisesti huono ajatus. Tässä yhteydessä voisi vielä kerran lainata aikaisemmin lainattua neljännen vuosisadan puolessa välissä kirjoittavaa kirkkoisä Kyrillosta, joka sanoo: ”Älä lue yhtään apokryfikirjaa, sillä miksi sinä, joka et tunne niitä, jotka ovat kaikkien tunnustamia, turhaan murehdit niistä, jotka ovat kiisteltyjä, lue pyhiä kirjoituksia, Vanhan testamentin 22 kirjaa.” Jos apokryfikirjat lisättäisiin Raamattuun, niin herää myös kysymys, miksi juuri nämä kirjat. Apokryfikirjojen kaltaisiin kirjoihin kuuluvia kirjoja on paljon enemmän kuin nämä. Millä perusteella juuri nämä lisätään, vai onko tarkoitus, että tulevaisuudessa voi lisätä muitakin?

Vielä yksi käytännön ongelma, ihan toisenlainen, kuin mitkä olen tähän asti ottanut esille. Jos apokryfikirjat sisällytetään Raamattuihin – käsittääkseni kirkkohallituksella on Raamattujen julkaisuoikeudet – mitä kirkkohallitus silloin tekee, jos joku kustantaja haluaa julkaista Raamatun, johon ei sisälly apokryfikirjoja? Minusta olisi huomattavasti järkevämpää jättää kustantajien itsensä päätettäväksi, mitä he apokryfikirjojen suhteen tekevät ja missä muodossa he niitä julkaisevat. Tähän ei kaivata kirkolliskokouksen päätöstä.

Edellä sanotun perusteella esitän, että kirkolliskokous ei hyväksyisi apokryfikirjojen käännöskomitean esitystä numero 3.