11.2.2007

Elävään kristillisyyteen kuuluu aina lähetystyö. Luterilainen pietismi, joka muuten rakensi samalle opilliselle perustalle kuin sitä edeltänyt puhdasoppisuuskin, toi kristittyjen keskuuteen aivan uuden lähetystyön korostuksen. Sanan julistus oli siinä keskeistä. Ihmisiä tuli uskoon ja evankeliumi levisi uusille alueille. Tästä kerrotaan dosentti Timo Vaskon toimittamassa uudessa Lähetysteologisessa aikakauskirjassa (8/2006).

Liberaaliteologit ovat aina vastustaneet julistuskeskeistä lähetystyötä. Yllättävää kyllä, myös puhdasoppisuus arvosteli aikoinaan pietistien lähetystyötä. Kummankin kritiikki ampui ohi. Pietistit eivät ainoastaan julistaneet, vaan he tekivät myös mittavaa sosiaalista työtä, esimerkiksi koulu- ja kasvatustyötä, raittiustyötä, terveystyötä ja monenlaista kauppatoimintaa ja tutkimustyötä. Niiden ansiosta tyttöjen ja naisten asema parani ja lukemattomat ihmiset pääsivät terveys- ja sosiaalisten palvelujen ja koulutuksen piiriin.

Samanaikaisesti pietismi johti merkittäviin uudistuksiin seurakuntaelämässä. Kaikkialla, minne pietismi eteni, ihmiset hankkivat Raamattuja ja kristillisiä kirjoja, kuuntelivat raamatunopetusta ja kertoivat muille uskostaan. Sielunhoito, vapaat kristilliset kokoukset eli seurat ja pienpiiritoiminta levisivät niinikään.

Alkuperäiseen pietismiin sisältyi aivan erityinen raamatullinen luomisvoima. Sen tähden lukemattomat ihmiset, jotka muuten olisivat jääneet Jumalan armon ulottumattomiin, saivat kuulla evankeliumin ja omistaa sen henkilökohtaisesti. He pääsivät osallisiksi armosta.

Suomessa ja muuallakin on juuri nyt havaittavissa pieni mutta selvä puhdasoppisuuden uusi nousu. Christianity Today -lehti kertoi hiljattain (9/2006) reformoidun puhdasoppisuuden voimistumisesta. Myös luterilainen puhdasoppisuus saa taas huomiota maailmalla. Se on hyvä. Jotta saisimme uustestamentillisen tasapainon uskonelämäämme, tarvitsemme kuitenkin myös pietistisen heräämisen.

Innokkaan pietismin vaarat ovat ilmeiset: opillinen epäselvyys, kokemushakuisuus, lakihenkisyys ja liiallinen toimintakeskeisyys.

Myös puhdasoppisuudella on omat kiusauksensa: farisealaisuus, yltiökriittinen opillinen asenne, joka ilmenee siten, että kehitellään yhä monimutkaisempia oppirakennelmia samalla kun laiminlyödään käytännön kristillinen toiminta, aktiivinen evankelioiminen, keskinäinen rakkaus, lähetystyö ja diakonia.

Pietismin tutkija Gary S. Kinkel toteaa: ”Pietistit huomasivat myös, että (puhdasoppisten suosima) objektiivinen lähestymistapa sai ihmiset objektivoimaan Jumalan käsitteiksi ja sanoiksi. Objektiivisuus vaati ihmisiä pitämään tärkeämpänä käsitteitään ja sanojaan Jumalasta ja objektiivisesti ymmärrettyä Jumalaa kuin pääsemistä sellaiseen suhteeseen hänen kanssaan, että sen täyttäisivät intohimoinen luottamus ja elävä toivo.” (Perusta 1/2005)

Pietismin ja puhdasoppisuuden asettaminen vastakkain johtaa yksipuolisuuteen, joka vahingoittaa tervettä kristillistä elämää.

On outoa, jos kristillisessä toiminnassa vastustetaan terveen opin opettamista. Yhtä outoa on puhtaan opin nimissä vastustaa herätystä, rukousta ja muuta kristillistä toimintaa. Kristillisen elämän tulee olla kristillistä. Mutta sen tulee olla myös elävää. Kinkel kiteyttää hyvin: ”Ortodoksia (puhdasoppisuus) ja pietismi tarvitsevat toisiaan ensisijaisesti siksi, että ne pystyvät havaitsemaan toistensa heikkoudet.”