24.2.2005

Piispa Ilkka Kantola pyysi viime viikolla eroa piispantehtävästään, kun hänen suhteensa naimisissa olevaan naispappiin tuli ilmi.

Tapahtumat ovat monella tapaa traagisia, ennen kaikkea molempien asianosaisten hajonneiden perheiden ja omaisten kannalta.

Suomella on oma ”hyeenamediansa”, joka viikoittain täyttää maamme muiden ihmisten synneistä kertovilla lööpeillä. Esimerkiksi iltalehdet ovat nytkin ottaneet kirkollisten henkilöiden vääryyksistä kaiken irti – sivukaupalla. Ensin oli ”hakkaajapappi”, nyt on ”pettäjäpiispa”. Iltalehden lääke uskottomuuteen on kuitenkin mahdollisimman huono. Pääkirjoituksen mukaan (IL 17.2.2005)  ”monivaiheiset seurustelu- ja avosuhteet voisivat tehdä hyvää myös tuleville papeille. Seksistä on poistettava väärä synnin leima.”

Ei seksi ole koskaan syntiä ollutkaan. Jumala keksi seksin. Seksi on kiehtova ja ihana asia. Mutta esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset seksisuhteet ovat syntiä. Miksi tästä muuten kohistaisiin, jos ei uskottomuus olisi aina niin loukkaavaa ja tuhoisaa? Esiaviollisen seksin ongelmat ovat myös selvästi nähtävissä. Tutkimusten mukaan niiden elämässä, jotka pidättäytyvät seksistä ennen avioitumista, on muita vähemmän uskottomuutta ja avioeroja.

Raamattu antaa meistä ihmisistä – kaikista – hyvin synkän todistuksen. Joskus ihminen voi kietoutua kiusausten, valheen ja petosten verkkoon, niin että hän on valmis luopumaan kaikesta arvokkaasta saadakseen himonsa kohteen. Kyseessä voi olla luvaton suhde, raha tai valta, jota ihminen haluaa niin kiihkeästi, että on valmis uhraamaan kaiken, mikä on hänelle muuten rakasta ja arvokasta. Tai sitten hän kuvittelee voivansa syödä kiellettyä hedelmää ilman seurauksia. Olemme kaikki synnin suhteen sekä heikkoja että hölmöjä.

Kantolaa on jo enemmän kuin tarpeeksi riepoteltu mediassa. Jostakin syystä julkinen paine on tähän asti kohdistunut lähes yksinomaan häneen eikä läheskään yhtä paljon toiseen osapuoleen. Yhtä ratkaisevaa kysymystä ei ehkä vielä ole pohdittu tarpeeksi.

Viime lokakuussa piispa Ilkka Kantola saarnasi näin: ”Vapaus Jeesuksessa Kristuksessa tarkoittaa, että jumalasuhde ei enää ole moraalinen asia. Koska jumalasuhde ei ole moraalinen asia, meillä on lupa asettaa lähimmäisen hyvä Jumalan edelle. Meillä on lupa keskittää voimamme lähimmäisen hyvästä huolehtimiseen silläkin uhalla, että saatamme astua Isän Jumalan varpaille. Meidän ei niinkään tule murehtia sitä, loukkaammeko Jumalan tahtoa…”

Tämä on hyvin ongelmallista teologiaa. Jos meidän ei tarvitse  murehtia sitä, loukkaammeko Jumalan tahtoa silloin kun mielestämme rakastamme lähimmäistämme, miksi meidän silloin pitäisi katua syntejämme ja pyytää niitä anteeksi? Moni ihminen kuvaa uskottomuuttaan elämänsä suuren rakkauden löytymisenä. Piispa Kantolan opetus – jota moni muukin kirkossamme edustaa – on kirkolle lopulta suurempi ongelma kuin hänen lankeemuksensa. Opetus, jonka mukaan eettisten kysymysten ratkaiseminen voitaisiin irrottaa Raamatusta, johtaa suuriin ongelmiin elämässä.

Meidän tulee pitää kiinni Raamatun eettisistä opetuksista, silloinkin kun ne tuomitsevat meidät. Silloin voimme pitää kiinni myös Jumalan armosta: ”Hän ei tee meille syntiemme mukaan, eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan”.

Jumala on aina sekä pyhempi että samalla myös armollisempi kuin me ihmiset. Daavid oli ymmärtänyt tämän. Siksi hän väärin tehtyään pyysi: ”Me tahdomme langeta Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri; ihmisten käsiin minä en tahdo langeta”.