1.6.2006
Viime viikolla julkaistu tutkimus Urbaani usko: Nuoret aikuiset, usko ja kirkko ei tarjoa järisyttävän uutta tietoa.
Uskonnollisuus kiinnostaa suomalaisia nuoria aikuisia edelleen. Harva kuitenkaan uskoo, niin kuin kirkko opettaa. Opillisuus, Raamatun tapahtumien uskominen todeksi ja uskoon sitoutuminen ei juuri kiinnosta. Pikemminkin uskosta puhuttaessa korostuvat esimerkiksi suvaitsevaisuus, yksilöllisyys ja aitous. Oma subjektiivinen tapa uskoa on suosiossa.
Myöskään tutkimuksen prosenttiluvut eivät ihmetytä. Nekin seuraavat lähinnä tähänastista kehitystä. Pääkaupunkiseudun nuorista aikuisista seitsemän prosenttia käy hengellisissä tilaisuuksissa vähintään kerran kuukaudessa. Lähes kolmannes uskoo vakaasti, että Jeesus on Jumalan Poika, ja 13 prosenttia lukee Raamattua vähintään kerran kuussa. Toisaalta kolmannes ei usko, että Jumala on edes olemassa, ja lähes puolet ei usko hänen luoneen maailmaa.
Tutkimuksessa kiinnittää erityistä huomiota kaksi artikkelia. Toinen on Toni Terhon vertailu kahden kalliolaisnuorten ryhmän välillä: luterilaiseen kirkkoon ja Saalem-seurakuntaan kuuluvien. Saalem-seurakuntalaiset lukivat huomattavasti enemmän Raamattua ja rukoilivat paljon useammin, kolme neljästä päivittäin. He olivat myös huomattavasti sitoutuneempia uskoonsa kuin luterilaiset nuoret aikuiset, jotka eivät pitäneet kristillisyyttä tärkeänä asenteiden ja toiminnan tasolla. Lisäksi saalemilaiset korostivat yhteisöllisyyttä enemmän kuin luterilaiset. Kun muistaa, että maailmassa on helluntailaisia arviolta seitsemän kertaa niin paljon kuin luterilaisia, joutuu kysymään, miksi meidän suomalaisten luterilaisuus on hengellisesti niin aneemista.
Toinen mielenkiintoinen huomio löytyy tutkimuksen viimeisestä artikkelista. Siinä Helsingin seurakuntayhtymän kasvatuksen ja seurakuntapalvelun päällikkö, pastori Lasse Halme tekee tutkimuksesta päätelmiä ja suosittelee tiettyjä strategisia valintoja. Yksi Halmeen suosituksista on tämä: ”Kirkon näkökulmasta katsottuna kalliolaisten nuorten aikuisten ajattelu on kaukana konservatiivisesta kristillisyydestä ja lähinnä liberaalia kristillisyyttä, joten kirkon kireät kannanotot vaikuttavat kielteisesti heidän kuvaansa kirkosta. Kirkon on valittava konservatiivisen ja liberaalin linjan välillä, ja valinta on tehtävä nuorten aikuisten suuntaan”.
Itse tutkimuksen aineisto viittaa kuitenkin siihen, että valinta olisi varsin epäviisas. Jos kirkko tietoisesti valitsee liberaalin linjan, se juuri siten tekee itsensä turhaksi. Nuoret aikuisethan sanovat jättävänsä kirkon juuri siksi, ettei sillä ole heille enää mitään merkitystä. Liberaali kristillisyys on erikoistunut tyhjentämään kristinuskon sen omasta merkityksestä ja sulattamaan sen ympäröivään kulttuuriin. Se on kirkolle kuoleman tie.
Kannattaisi nostaa katse hiukan laajemmalle. Mistä löytyvät kristinuskoon sitoutuneet nuoret aikuiset tänään? Vastaus on aivan selvä: siellä missä sanoma, eettiset kannanotot ja käytännön hengellisyys pyritään varjelemaan kristinuskon oman alkuperäisen sanoman mukaisina. Aktiivisimmat ja uskoon sitoutuneimmat nuoret aikuiset löytyvät herätysliikkeistä ja aktiiviseurakuntalaisista. Motiivi, joka saa heidät sitoutumaan kristilliseen uskoon tai pysymään siinä, ei taatusti ole liberaali kristillisyys.