22.9.2005

Viime viikolla julkaistiin Suomen teologisen instituutin tutkijan, teologian dosentti Timo Eskolan kirja Ateistit alttarilla. Miksi papit kiistävät uskonoppeja (Perussanoma 2005).

Eskolan kirja paljastaa, miten joidenkin suomalaispappien opetuksessa saavat kyytiä muun muassa sellaiset keskeiset uskonkappaleet kuin ihmisen syntisyys, Jeesuksen hankkima sovitus, vanhurskauttaminen, viimeinen tuomio, neitseestäsyntyminen, Jeesuksen jumaluus, ruumiillinen ylösnousemus. Kirkon virassa toimii useita pappeja jotka eivät enää usko näihin kristillisen uskon totuuksiin. Eskola ei kirjoita uskonkiihkossa vaan tutkijan asiallisuudella.

Viime keväänä piispa Erik Vikström esitti julkisuudessa huolensa Suomen teologikoulutuksesta. Hän katsoi, että huono teologia kantaa huonoa hedelmää kirkossa. Silloin monet antoivat ymmärtää, että Vikström liioittelee, ja häneltä vaadittiin todisteita. Nyt todisteet ovat Eskolan kirjassa jokaisen nähtävissä. Jokainen voi halutessaan itse lukea ja päätellä, oliko Vikströmin huolenaihe liioiteltu.

Syntyykö tästä kirjasta keskustelua? Ellei synny, se on todella surullista ja osoittaa välinpitämättömyyden levinneen masentavan laajalle.

Kirkossa ei tietenkään ole pelkästään luopumusta. Kirkkoon kuuluu edelleen paljon työntekijöitä ja kirkkokansaa, jotka uskovat, että kristityn tulee ajattelussaan ja elämässään ojentautua Raamatun mukaan.

Mutta miksi joku kristillisessä työssä toimiva haluaa kieltää uskon, jonka palveluksessa hän on?

Nyt on huono aika olla kristinuskon ydintotuuksien kieltäjä. Kristillinen usko on jopa maailmanluokan filosofien piireissä vahvemmilla kuin se on ollut pitkään aikaan. Radikaali raamattukritiikkikin on jo nähnyt parhaat päivänsä, ja nyt on liikkeellä myös huomattavasti myönteisempää, hyvin perusteltua teologiaa niille, jotka ovat siitä kiinnostuneita.

Sitä paitsi kristinuskon ydintotuudet kieltävällä teologialla ei ole koskaan ollut eikä ole tälläkään kertaa mitään annettavaa etsivälle nykyihmiselle. Se tyhjentää kirkot ja masentaa aktiivisen kirkkokansan ja ajaa sen muualle.

Eskola toteaa: ”Radikalismin teologiasta puuttuu ihmisen elämää uudistava voima. Se ei tunnista synnin todellisuutta… uuden ideologian tarjoama kuva ihmisestä ja ihmisyydestä ei ole rehellinen. Jos kirkko omaksuu tällaisen teologisen linjauksen, se menettää identiteettinsä suuren sovinnon julistajana.”

Ketä kiinnostaa kuunnella kirkkoa tai pappia, joka ei usko omaan asiaansa? Jos hän jättäisi virkansa ja siirtyisi muualle töihin, häntä voisi inhimillisesti kunnioittaa rehellisenä ihmisenä. Jos hän jää kirkkoon julistamaan vastoin Raamattua, kirkon tunnustusta ja omaa pappisvalaansa, vain nauttiakseen edelleen työnsä tuomaa arvonantoa ja palkkaa, häntä on vaikea edes kunnioittaa.

Mikä tulee olemaan kirkon johdon reaktio tämän kirjan paljastuksiin? Nämä asiat on toki tiedetty ennenkin, mutta nyt Eskola on vaivalla dokumentoinut sen, että tässä kirkossa voi pappina systemaattisesti kieltää kristillisen uskon ydintotuuksia, ilman että siihen puututaan mitenkään.

Jos kirkon johto tämän jälkeen haluaa harjoittaa ”kurinpalautusta” jotain muita ryhmittymiä kohtaan, onko se enää uskottavaa? Jos kysymyksessä olisi todellinen huoli kirkon opista tai elämästä, silloin pitäisi ensimmäisenä puuttua nimenomaan niiden opetukseen, jotka avoimesti kieltävät kristillisen uskon pyhimmät totuudet.