12.2.2004

Kati Niemelän vielä julkaisematon tutkimus kirkon työntekijöiden uskosta ja epäuskosta on synnyttänyt Suomen oloissa vilkkaan julkisen keskustelun. Sen kuluessa pappi toisensa jälkeen – Antti Kylliäinen, Martti Nissinen, Terho Pursiainen – on astunut esiin vakuuttamaan, ettei papin tarvitse uskoa läheskään kaikkeen, mihin on pappisvalassaan sitoutunut.

Moni kuulija on ollut syystä ymmällään. Suorastaan piinallista oli seurata Aamu-TV:ssä, kun toimittaja kysyi kahdelta papilta, eikö nyt ainakin ylösnousemus ole sellainen asia, joka papin olisi uskottava, mutta ei saanut selvää vastausta.

On hyvä muistuttaa mieleen, mihin pappi pappisvalassaan sitoutuukaan: ”…lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”

Selvää tekstiä, johon pappi on selvin päin, todistajien läsnä ollessa ja vapaaehtoisesti sitoutunut. Kun pappi ilmiselvästi luistaa lupauksestaan mutta silti haluaa pitää viran merkit, arvostuksen ja palkan, hänen asennettaan on vaikea kunnioittaa.

Jokainen ymmärtää epäilyt, lankeemukset ja heikkoudet, joita on niin papilla kuin muillakin seurakuntalaisilla. Mutta kun pappi tietoisesti ja pysyvästi sanoutuu irti kristillisestä opista, hänellä tulisi olla myös rehtiyttä luopua pappisvirastaan ja siirtyä muihin tehtäviin, ainakin jos hän haluaa, että hänen vakaumuksensa vielä otetaan vakavasti.

Eikö papin tai muun kirkon työntekijän tulisi iloiten yhtyä kirkkonsa tunnustukseen ja perustaan, Raamattuun? Eikö olisi luonnollista, että pappi toisi ilmi ilonsa siitä, että hänkin on saanut Paavalin tavoin armon niin palvella Jumalaa, että uskoo ”kaiken mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa”?

On pidettävä mielessä, että 70 prosenttia kirkon työntekijöistä sanoi Niemelän tutkimuksen mukaan sitoutuvansa kirkon uskoon. Tämä ei kuitenkaan riitä. Koko Raamatun sanoman uskomisen ja siihen sitoutumisen tulisi olla jokaisen papin ja kirkon työntekijän ilonaihe. Siinä ei pitäisi olla mitään erikoista. Kuka tai mikä on vienyt osalta kirkkomme papistoa ja työntekijöitä iloisen ja kiitollisen luottamukseen siihen, mitä Jumala armossaan on historian kuluessa meidän ja meidän pelastuksemme eteen tehnyt ja sanonut?

Onko Jumala todellakin sanonut? Vastaus on selvä: Kyllä hän on puhunut. Selvästi, ymmärrettävästi, uskottavasti ja rakkaudellisesti. Historian alkupäivistä asti ihminen on epäillyt tehtäväänsä kuunnella ja uskoa. Ne kristinuskon vastaiset ideologiat, filosofiat ja tieteelliset teoriat, joiden perusteella Jumalan sanasta on historian aikana luovuttu, ovat yksi toisensa jälkeen kaatuneet omaan mahdottomuuteensa.

Liekö millään aikaisemmalla sukupolvella ollut tästä niin paljon näyttöä kuin nykyisellä? Siksi nyt on erityisen huono aika esitellä epäuskoa kirkossa. Nöyrä pitäytyminen kaikkiin Jumalan sanan ilmoitustotuuksiin on sen sijaan aina hyvin perusteltua.