21.12.2013

Toimittaja Matti Korhonen maalaa tämän lehden sivulla 11 selvän kuvan luterilaisen kansankirkon jakautuneisuudesta linjaltaan konservatiiveihin ja liberaaleihin. “Konservatiivi uskoo muun muassa, että Jumala on ilmoittanut itsensä Raamatussa, Jeesus on syntynyt neitseestä ja noussut ruumiillisesti kuolleista ja että elämä jatkuu kuoleman jälkeen joko taivaassa tai helvetissä. Eettisissä kysymyksissä konservatiivisuudella tarkoitetaan esimerkiksi abortin tai homosuhteiden vastustamista. Teologisesti liberaali puolestaan kyseenalaistaa ainakin joitain perinteisiä kristillisiä opinkohtia tai eettisiä näkemyksiä. Liberaaleille on tärkeää, että usko sopii aikaan, jossa elämme.”

Vaikka jotkut väheksyvät tätä jakoa, kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki toteaa Seurakuntalainen.fi:n haastattelussa, että “tällainen vahva kahtiajako on selkeästi olemassa”. Hänen mukaansa konservatiiviseen uskoon kuuluu vankkumaton pitäytyminen esimerkiksi kaikkiin uskontunnustuksen väittämiin. Liberaalilla puolella ne taas kyseenalaistetaan, ja “oppi on tavallaan elävämpi, jota voidaan tulkita uudelleen ja tulla erilaisiin johtopäätöksiin eri aikoina”.

Samassa kirkossa on siis aivan vastakkaisia ja toisensa poissulkevia vakaumuksia kristillisen opin ja etiikan ydinkysymyksistä. On ilmeistä, että tämä asettaa tiettyjä haasteita kirkon yhtenäisyydelle, yhteiselle äänelle ja opetukselle, kuten Salomäki tutkijana sanoo.

Eri tavoin uskovien ja opettavien osapuolten keskustelussa kirkossa on yksi turhauttava piirre. Se on kirkon johdon taholta useasti kuultu viesti, jonka voisi pukea sanoihin: “Voitte kyllä mielessänne ajatella ja uskoa mitä haluatte, mutta kaikkien on tehtävä yhteistyötä, ja jumalanpalvelusyhteyttä ei saa rikkoa.”

Miksi tämä turhauttaa? Siksi, että jumalanpalvelus – tai kristillisyys yleensäkään – ei ole mikään näytelmä tai pelkkä muodollisuus. Yhteinen jumalanpalvelus ja yhteinen kristillinen työ edellyttää riittävää yhteyttä uskossa ja tunnustuksessa.

Ne, jotka pysyvät Raamatun ja kristikunnan yhteisten uskontunnustusten opetuksissa, eivät riko yhteyttä. Yhteyden ovat jo rikkoneet ne, jotka ovat luopuneet näistä opetuksista. On väärin vaatia konservatiiveja, jotka haluavat pitää kiinni Raamatun opetuksista ja kirkon tunnustuksista, noudattamaan liberaalien läpi ajamia kirkon olemukselle vieraita uudistuksia.

Kirkossa pitää säilyä omantunnonvapaus uskoa ja noudattaa klassista kristillistä uskoa ja jättää seuraamatta sen vastaisia käytäntöjä. Jos tällainen uskomisen ja toimimisen vapaus ei säily, silloin kirkko väistämättä jakautuu.

On päivänselvää, että jokainen saa ajatella vapaasti, mitä haluaa. Sitä ei tarvitse painottaa. Työtä on tehtävä sen hyväksi, että säilyy vapaus myös toimia oman vakaumuksensa mukaan.

Hanna Salomäki toteaa kirkon tulevaisuudesta: “Nousee esiin kysymys siitä, millä tavoin kirkossa eri tavoin ajattelevat toimivat yhdessä. On tiettyjä isoja kysymyksiä, joissa näkemykset poikkeavat toisistaan. On ratkaistava, miten nämä eri kannat voivat kirkon toiminnassa, päätöksenteossa ja ihan käytännön työn edistämisessä tulla näkyviin.”

Liberaaleilla on nykyään täysi vapaus toimia kirkossa. Suotakoon se myös konservatiiveille.