17.11.2005

On tärkeä tietää, mistä me oikein puhumme, kun puhumme kirkosta ja seurakunnasta. Mikä on syvemmässä mielessä Kristuksen kirkko tai seurakunta? Tämä kysymys on nyt erittäin ajankohtainen, koska kehitys Pohjoismaissa on – Ruotsi veturina – paikoitellen menossa sellaiseen suuntaan, että kirkkoa ei pian enää erota maailmasta oikein mikään.

Uskonpuhdistaja Martti Luther iloitsi aikoinaan: ”Jumalan kiitos, seitsenvuotias lapsikin tietää nykyään, mikä on kristillinen seurakunta, nimittäin pyhät uskovaiset ja lampaat, jotka kuulevat Paimenensa ääntä.”

Varsinaisessa hengellisessä mielessä Jumalan todellinen seurakunta maailmassa on Lutherin mukaan ”niiden joukko, jotka kuulevat, uskovat ja tunnustavat evankeliumin oikean opin Kristuksesta ja joissa on Pyhä Henki, joka heidät pyhittää ja heissä vaikuttaa.”

Tämä Jumalan todellinen seurakunta maailmassa ei voi koskaan ulkonaisesti olla sillä tavalla ”puhdas”, ettei siihen kuuluisi myös ”joitakin vääriä kristittyjä ja ulkokullattuja, jotka kuitenkin yhteisesti pitäytyvät samaan oppiin ja nauttivat yhteisesti sakramentteja ja muita seurakunnan ulkonaisia etuja. Sillä sellaisia täytyy oikeiden kristittyjen kärsiä seurakunnassaan, eivätkä he inhimillisesti voi estää eivätkä varoa heitä joukossaan olemasta tai lohkaista eli erottaa heitä seurakunnastansa.”

Uskovien ei kuitenkaan itse pidä levittää eikä seurata mitään Raamatun vastaisia opetuksia kirkossa. Eikä heidän pidä taipua mihinkään Raamatun vastaisiin päätöksiin, joita uskosta luopuneet nimikristityt seurakuntiin tuovat.

Olennaista on Lutherin mukaan ymmärtää tämä: ”Seurakunta ei ole ainoastaan ulkonaisten asioiden ja jumalanpalvelusmenojen yhteys… vaan se on pääasiallisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä, jolla kumminkin on ulkonaiset tunnustuksensa, nimittäin evankeliumin puhdas oppi ja sakramenttien Kristuksen evankeliumin mukainen toimittaminen. Ainoastaan tätä seurakuntaa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, jonka Kristus hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee. Ne, joissa Kristus ei mitään vaikuta, eivät ole Kristuksen jäseniä.”

Aidossa kristillisessä seurakunnassa ulkonaisena järjestönä tai laitoksena voi tietysti olla jäseninä jopa enemmistö uskosta osattomia. Sen keskuudessa voidaan kieltää keskeisetkin uskon totuudet. Se voi langeta moraalisesti tai opillisesti suureenkin pimeyteen. Näistä ja muunlaisista ongelmista tiedettiin jopa ensimmäisissä kristillisissä seurakunnissa. Tämä käy ilmi Kristuksen kirjeistä Vähän-Aasian seurakunnille Ilmestyskirjan luvuissa 2 ja 3.

Siksi on muistettava, ettei ulkonaisen kirkkolaitoksen jäsenyys vielä itsessään pelasta ketään. Nimi kirkonkirjoissa ei ole sama asia kuin nimi Jumalan kirjoissa. Kirkon jäsenyys ei automaattisesti tarkoita Jumalan lapseutta. Jumalan lapseus ja osallisuus Kristuksen todelliseen kirkkoon – Jumalan seurakuntaan – avautuu uskon kautta Kristukseen, eikä millään muulla tavalla.

Edellä mainitut asiat koskevat kaikkia mahdollisia ajateltavissa olevia seurakuntia ja kirkkoja maailmassa. Vain näistä lähtökohdista käsin voidaan käydä mielekästä keskustelua siitä, mitä uskovan kirkkokansan pitäisi tehdä, kun kirkon johto tai sen yksittäiset paimenet luopuvat Raamatun selvästä sanasta. Kaikkein tärkeintä on hakeutua itse jatkuvasti sanan virvoittavien vesien äärelle, ylipaimenen rakkaudelliseen puhutteluun; muuten ei kukaan jaksa.