3.5.2012

Kansanlähetyksen työntekijät pohtivat viime viikolla Kansanlähetysopistolla Ryttylässä lain ja evankeliumin suhdetta uskonelämässä. Ihminen on luonnostaan taipuvainen ansioajatteluun, myös uskonnollisissa kysymyksissä. Vaikka nyt elämmekin aikaa, joka räpiköi pahasti lakihenkisyyden vastakohdassa eli antinomismissa, lain kieltämisessä, silti myös lakihenkisyys on kristikunnan ainainen uhka.

Lakihenkisyydessä on kaksi pääasiallista tuntomerkkiä. Toisaalta siinä pyritään Jumalan yhteyteen ja suosioon täyttämällä tietyt käskyt ja säännökset. Toisaalta se sisältää paljon sellaista, mistä Raamattu ei puhu mitään, vaan mikä on ihmisten itse kehittämää. Kumpikin on epätervettä kristillisyyttä.

Lakia ei ole milloinkaan – ei myöskään Vanhan testamentin puolella – annettu sitä varten, että me pääsisimme sen avulla Jumalan yhteyteen. Kun kymmenen käskyä annettiin alun perin Israelin kansan kautta ihmiskunnalle, samassa yhteydessä tehtiin täysin selväksi, että pelastus ei tule lain kautta, vaan uskon kautta Jumalan lupauksiin. Laki on kuin kuumemittari, se osoittaa, että jokin on vialla. Sitä ei ole tarkoitettu parantavaksi lääkkeeksi.

Jumalan yhteyteen päästään uskomalla Messiaaseen, Jeesukseen, joka on täyttänyt lain meidän puolestamme. Raamattu varoittaa vakavasti siitä, että ihminen lisäisi jotakin Jumalan lakiin, niin kuin se varoittaa poistamasta mitään siitä, mitä Jumala on käskenyt.

Miksi lakihenkisyys on niin tuhoisaa terveelle kristilliselle elämälle? Ensinnäkin se johtaa monet luopumaan uskosta kokonaan. Ihminen, joka tosissaan tuskailee uskonelämässään lain alla, ei kovin kauan jaksa. Jossakin vaiheessa tulee väsymys ja vastareaktio, jossa ihminen irrottautuu uskonasioista kokonaan, pettyneenä ja katkeroituneena siitä, miten se on vienyt ilon ja vapauden hänen elämästään.

Toiseksi lakihenkisyys tekee ihmisestä usein tuomitsevan ja armottoman lähimmäisiä kohtaan. Lakinhenkinen vanhempi voi tehdä lasten elämästä tosi katkeran ja samoin lakihenkinen hengellinen johtaja voi katkeroittaa seurakuntalaisten elämän.

Kolmanneksi, ja tämä on usein kaikkein kurjinta, lakihenkisyys johtaa useimmiten tekopyhyyteen lakihenkisen ihmisen omassa elämässä.

Tämä johtuu siitä, että lakihenkisyys ei koskaan toimi. Ihminen on aina ollut hengellisesti tässä suhteessa samanlainen. Ihminen on heikko, syntinen ja kapinallinen suhteessa Jumalan tahtoon. Siksi hänelle tulisi aina julistaa Jumalan omaa lakia – ei ihmistekoisia Raamatun sanaan lisättyjä käskyjä – niiden koko voimassa ja ehdottomuudessa. Kun ihminen tällöin näkee itsensä Jumalan pyhyyden valossa tyystin kelvottomaksi ja mahdottomaksi Jumalan yhteyteen ja suosioon, hänelle tulisi julistaa Jumalan evankeliumia Kristuksen rakkaudesta ja sovituskuolemasta sen täydessä voimassa ja ihanuudessa.

Evankeliumi ei vaadi mitään, se osoittaa koko Jumalan mielisuosion, rakkauden ja armollisuuden syntistä ihmistä kohtaan. Tämä on ainoa voima koko maailmankaikkeudessa, joka aidosti ja todellisesti johtaa muutokseen ihmisen elämässä. Jumalan ainutlaatuisen armon kohtaaminen Kristuksessa on pelastava kokemus ja johtaa kasvamiseen kohti muutosta. Silti tuo muutos ei ole koskaan ehto armon vastaanottamiselle. Armo, jossa on ehtoja, ei ole enää Jumalan aitoa, ehdotonta armoa Kristuksessa.