31.1.2008

Viime viikolla julkaistiin yksi painavimmista tähänastisista puheenvuoroista keskustelussa papeista ja papiksi pyrkivistä, jotka eivät suostu alttariyhteistyöhön naispappien kanssa. Kyseessä on teologian tohtori Arto Seppäsen väitöskirja Tunnustus kirkon oikeutena, joka tarkastettiin Lapin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa viime perjantaina.

Seppäsen väitteet ovat selkeitä: Koska vanhaa virkakäsitystä ei ole osoitettu Raamatun, tunnustuksen eikä kirkon opin vastaiseksi, siitä kiinni pitäville pitäisi löytyä tilaa kirkosta. Tunnustuksellisella papilla on oikeus väistää alttariyhteistyötä naispapin kanssa. Mikään kirkko-oikeudellinen tai muu lainsäädäntö ei myöskään estä vihkimästä papiksi sellaisia, jotka kieltäytyvät alttariyhteistyöstä.

Kirkko voisi Seppäsen mukaan vieläkin palata antamaan myös vanhempaa virkanäkemystä edustaville todellista tilaa toimia. Papin voisi vihkiä Norjan mallin mukaan työkutsun antaneen seurakunnan tai järjestön kotikirkossa. Olisi myös mahdollista siirtyä Tanskan henkilöseurakuntien malliin, missä 50 seurakuntalaista voi perustaa oman seurakunnan, joka on piispan hallinnon alainen mutta vastaa itse kuluistaan ja saa valita haluamansa papin.

Arto Seppänen toteaa väitöskirjassaan, että luterilaisessa kirkossa ei oppikysymyksissä eikä kirkko-oikeudellisesti riitä perusteluksi se, että kirkolliskokous on jonkin asian päättänyt. Näin on siksi, että kirkolliskokous voi erehtyä. Luterilaisuus ei tunnusta kirkollista erehtymättömyyttä muualla kuin Raamatun yhteydessä.

Siksi keneltäkään papilta ei voi vaatia sokeaa kuuliaisuutta kirkolliskokousten päätöksille. Pappi on pappislupauksessaan sitoutunut ensisijaisesti Raamattuun ja tunnustukseen.

Papilla, kuten kaikilla kristityillä, tulisi siis olla Jumalan sanaan sidottu omatunto. Omaatuntoaan ei voi kokonaan ja lopullisesti alistaa sellaisen yhteisön kuin kirkon lainsäädäntötyön ja piispojen siitä tekemän tulkinnan alle. Jos näin syntyneen päätöksen ja Raamatun ja tunnustuksen välillä ilmenee jännite, papin tulisi aina seurata Raamattua korkeimpana ohjeenaan. Juuri tästä onkin pohjimmiltaan kyse koko naispappeuskiistassa ja monissa muissakin kirkkoa ravistelevissa kiistoissa.

Kirkkojärjestyksen ensimmäisen pykälän mukaan ”kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan”. Niin kauan kuin tämä pykälä on kirkossa voimassa, tulisi myös aina olla sallittua seurata sitä käytännössä – niin naispappeuskysymyksessä kuin muissakin kysymyksissä.

Kun tätä ei ole kirkossa viime aikoina enää sallittu, ollaan ajautumassa tilanteeseen, jossa kirkko omassa lainkäytössään sulautuu muuhun yhteiskuntaan. Kirkon oikeus rapautuu pelkäksi hallinto-oikeudeksi. Silloin kirkon autonominen omaleimaisuus katoaa. Yksinkertaisemmin sanottuna kirkko lakkaa vähitellen olemasta kirkko. Kirkko voi säilyä kirkkona vain niin kauan kuin se opissaan ja käytännöissään seuraa omaa perustaansa, Raamattua.

Arto Seppänen toteaa: ”Mitä vähemmän kirkon oppia määritteleville Raamatulle ja tunnustukselle annetaan painoarvoa, sitä enemmän lain käyttö muuttuu legalistiseksi pykälänikkaroinniksi, jonka ääripäässä on hallintofundamentalismi.” Tämä fundamentalismi on nyt vakavasti otettava uhka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.