22.1.2009

Suomalaisen kirkollisen lähetystyön viettäessä 150-vuotisjuhlaa on syytä nöyrään kiitollisuuteen. Jumala on käyttänyt suomalaisia uskovia viemään evankeliumia ympäri maailman. Ihmisiä on tullut uskoon ja seurakuntia on syntynyt eri kulttuureissa. Näin Suomestakin on osaltaan oltu mukana – vuonna 2007 luterilaisen kirkon yhteisellä 374 hengen lähettimäärällä – Jumalan maailmanlaajassa operaatiossa tehdä Kristus tunnetuksi ja seuratuksi kaikkialla maailmassa.

Kristuksen rakkaus on laajentanut ihmisten mieliä ajattelemaan myös kaukaisia lähimmäisiä. Pyhä Henki on synnyttänyt kuuliaisuutta lähetyskäskylle. Tähän on kuulunut mittaamaton määrä käytännön työtä, taloudellista uhraamista, lähettämistä ja lähtemistä. Eikä työ ole mennyt hukkaan.

Nyt juhlavuotta vietetään kuitenkin laskevien lähettimäärien varjossa. Ei ainoastaan kirkon vaan kaikkien suomalaisten lähetystyötä tekevien järjestöjen lähettien määrät ovat tällä vuosikymmenellä selvästi laskussa. Ainoat poikkeukset ovat kansainväliset suuret lähetysorganisaatiot Missionuoret ja Operaatio Mobilisaatio, joista ensin mainittu on kasvattanut ja toinen pitänyt ennallaan lähettimääränsä Suomesta. Vuonna 2001 Suomesta oli lähetystyöntekijöitä ulkomailla yhteensä 1 055, mutta viime vuoden tilastojen mukaan enää 904.

Jatkuuko laskeva trendi vai pääseekö Pyhä Henki edelleen synnyttämään lähetysrakkautta suomalaisten uskovien sydämissä?

Lähetystyö on aina noussut suoraan kristillisestä vakaumuksesta. Kun Suomen Lähetysseura vuonna 1859 perustettiin, keisari Aleksanteri II:lle osoitetussa anomuskirjeessä vedottiin siihen, että Suomen evankelis-luterilaiselta kirkolta puuttui jotakin, minkä katsottiin välttämättä kuuluvan jokaisen kirkon täyteen hengelliseen elämään, kun ei ollut omaa lähetysseuraa.

Lähetystyön puuttuminen on vakava hengellinen puutostauti. Terve hengellisyys synnyttää aina halun viedä evankeliumia eteenpäin. Suomikin on lähetyskenttä. Timo Vasko kirjoittaa kirkon lähetystyön kotisivuilla: ”Kirkko on laajassa mielessä joukko, johon kuuluu samanaikaisesti sekä jumalattomia että tosiuskovia, pyhiä. Näin ollen kirkossa on myös jäseniä, jotka ovat luopuneet uskosta. – – Evankelioimisen tarkoitus on koettaa herättää uskoon kirkon hengellisesti kuolleita jäseniä.” Vaikka meillä tulee aina olemaan lähetyskenttä myös Suomessa ja omassakin kirkossa, myös maailmanlaajuinen vastuu nousee Raamatusta.

Pietistit, jotka olivat lähetystyön uranuurtajia silloinkin, kun sitä kirkossa yleisesti vastustettiin, ovat aina korostaneet sekä henkilökohtaisen kääntymyksen välttämättömyyttä että kansainvälistä lähetysvastuuta. Ilman uskoa Kristukseen ihminen on vailla toivoa ja matkalla kadotukseen. Sanoma Kristuksesta on syvimmiltään ihmiskunnan ainoa toivo.

Niin kauan kuin tämä usko säilyy, myös lähetysnäky säilyy. Liikkeellä on paljon sellaista lähetysajattelua, joka pyrkii vesittämään Kristuksen ainutlaatuisuuden ja henkilökohtaisen pelastumisen välttämättömyyden. Jos rakkaus kylmenee ja näky hämärtyy, lähetystyö hiipuu. Jos näky säilyy kirkkaana ja rakkaus lämpimänä, suomalaisella lähetystyöllä on tulevaisuus.