10.4.2008

Uskonnon, ateismin ja ihmiskunnan edun nimissä on historian aikana tehty mitä hirvittävimpiä tekoja. Voiko kukaan olla niin sokea omien tekojensa raakuudelle ja sydämettömyydelle kuin ihminen, joka on täysin vakuuttunut siitä, että hän toimii kaikesta huolimatta ihmiskunnan perimmäiseksi parhaaksi? Tarkoitus on pyhittänyt keinot, kun tarkoituksena on ollut toteuttaa oikeudenmukaisuutta, totuutta, Jumalan tahtoa tai suvaitsevaisuutta.

Viimeksi mainittu on oman aikamme korkeimpana pidettyjä arvoja. Suvaitsevaisuuden nimissä voidaan pilkata Jumalaa ja toisten ihmisten uskoa sekä mustamaalata ihmisen maine. Joissakin tapauksissa työpaikkakiusaaminen, syrjintä ja jopa toisen ihmisen perusoikeuksien riistäminen nähdään oikeaksi ja perustelluksi silloin, kun se tapahtuu suvaitsevaisuuden nimissä ja sen edistämiseksi.

Tässä asiassa ei auta ihmisen kouluttautuneisuus tai korkea asema. Ne voivat pikemminkin lisätä raakuutta, koska tällaisella ihmisellä on mielestään muita enemmän edellytyksiä nähdä, mitä suvaitsevaisuus oikein on ja mitä se vaatii.

Miten voisimme edes jossain määrin välttyä tulemasta oman kuvitellun hyvyytemme ja suvaitsevaisuutemme sokaisemiksi niin, että katsomme oikeudeksemme kohdella lähimmäistämme tylysti?

Yksi apukeino on ymmärtää, että todellinen, aito suvaitsevaisuus on vaikeasti ja harvoin saavutettu hyve. Se on kuin rakkaus. Siitä on helppo puhua ja uneksia, mutta todellinen rakastaminen – sanan syvimmässä merkityksessä – on vaikeaa ja sitä esiintyy harvoin.

Todellinen rakkaus, samoin kuin todellinen suvaitsevaisuuskin, on valmis sietämään toisen heikkouksia. Se kantaa toisen taakkoja, kunnioittaa aidosti toisen vakaumusta, pyrkii tekemään toiselle tilaa ja helpottamaan toisen elämää. Se on ystävällistä ja kärsivällistä. Se väistyy mieluummin syrjään kuin runnoo itsensä läpi.

Viime vuosikymmenten aikana olemme nähneet Suomen kirkollisessa kentässä selvän suvaitsevaisuuden puutteen. Päinvastoin ilmapiiri on koventunut. Koko maa seuraa, kun pappi toisensa jälkeen savustetaan työpaikaltaan. Armoa, joustoa ja suvaitsevaisuutta ei tahdo löytyä. Kymmenien teologian opiskelijoiden joukko jää vakaumuksensa tähden ilman pappisvihkimystä ja menettää kenties näin mahdollisuuden toteuttaa elämäntehtävänsä.

Samanaikaisesti juhlitaan naispappeuden toteutumisen 20-vuotisjuhlaa. Pappisnaisilla on nyt kirkossa kaikki oikeudet ja kaikki vapaus, mitä he ovat kaivanneet.

Samaan aikaan samassa kirkossa kovenevat otteet niitä kohtaan, joilla on toinen näkemys. Sakot on jo annettu, mutta vankilaan ei ole vielä ketään vakaumuksensa vuoksi pantu. Kaikki tämä vaikuttaa kuitenkin monen mielestä oikealta ja normaalilta – koska suvaitsevaisuus vaatii sitä.

Samalla, kun aito suvaitsevaisuus kuolee, kuolee myös tasapuolisuus. Kirkko suvaitsee monenkirjavaa uskon kieltämistä ja kyseenalaistamista samalla, kun se syrjii uskoon pitäytyviä. Useat puhuvat jo kirkosta erottamisestakin. Uusin rajoitus on se, että ”väärien henkilöiden” kastamia lapsia – vaikka kaste on toimitettu täysin oikein – ei haluta hyväksyä edes Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi.

Jeesus puhui kerran vielä paljon hurjemmasta ajasta, joka on tuleva. Hän sanoi opetuslapsilleen: ”Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle.” (Joh. 16:2) Miten ihminen voi luulla palvelevansa Jumalaa, kun hän tappaa Jumalan omia? Tietenkin juuri siksi, että hän ei katso tekevänsä väärin vaan oikein. Hän palvelee Jumalaa. Hän on hyvän asialla. Hyvä tarkoitus pyhittää hänen mielestään järkyttävimmätkin keinot.