18.7.2002
Kun toisen vakuuttamiseksi ei enää löydy hyviä argumentteja, on helppo turvautua muihin vaikuttamiskeinoihin. Pätevän perustelemisen sijaan tulee kiusaus sortua esimerkiksi leimaamiseen, yksinkertaiseen vallankäyttöön tai syrjintään. Tällainen tilanne saattaa kieliä siitä, että hyviä argumentteja asian puolesta ei ole koskaan ollutkaan.
Viimeaikaisessa suomalaisessa keskustelussa hyvä esimerkki tästä on Vuoden kunniarotta -palkinto, jonka homoseksuaalien etujärjestö SETA myönsi Suomen laajalevikkisimmän kristillisen viikkolehden, suomenruotsalaisen Kyrkpressenin päätoimittajalle Stig Kankkoselle. SETA ei edes vaivautunut mainitsemaan esimerkkejä siitä, mistä se Kankkosta syyttää. Hän on ilmeisesti SETA:n mielestä ansainnut rotta-leiman yksinkertaisesti siitä syystä, että hän on ollut homoudesta eri mieltä kuin setalaiset.
On vaikea käsittää, miten jonkun leimaaminen mielipiteensä takia julkisesti rotaksi sopii yhteen SETA:n järjestämän Helsinki Pride -tapahtuman yleisteeman – kaikkien ihmisten tasa-arvon – kanssa. Kun argumentit loppuvat, solvaaminen alkaa.
Toinen tuore esimerkki on Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen lehden Kyyhkysen jakamiskielto keväällä uusien opiskelijoiden värväämiseen tarkoitetussa Uniexpo-tapahtumassa. Teologisen tiedekunnan opintotoimisto kielsi Kyyhkysen jakamisen, koska tiedekunnan opintoasiain päällikön Mervi Palvan mukaan ”hengellisesti painottuneen lehden jakaminen voisi rajata pois niitä opiskelijoita, joilla ei ole herätysliike-taustaa”.
Samaan hengenvetoon Palva kuitenkin toteaa, ettei tiedekunta ole sitoutunut mihinkään tiettyyn uskonnolliseen ryhmään ja että tavoitteena on saada mahdollisimman laaja opiskelija-aines. (Uusi Tie 20/02) Miksi siis rajata pois ”hengellinen painotus”? Kyseessä on puhdas esimerkki vallankäytöstä mielipideasioissa. Kun argumentit loppuvat, vallankäyttö alkaa.
Samantyyppistä vallankäyttöä on harjoitettu myös aina vain jatkuvassa naispappeuskeskustelussa. Kun naispappeuden vastustajia ei ole saatu luopumaan kannastaan, on alkanut esiintyä yhä enemmän ääniä, joiden mukaan heidät pitäisi tavalla tai toisella pakottaa yhteistyöhön tai pyrkiä syrjäyttämään viranhausta.
Esimerkki viimeksi mainitusta on Suomen kirkon Naisteologiyhdistys ry:n kannanotossa Valkealan seurakunnan tilanteesta. Yhdistys ehdottaa, että tuomiokapituli voisi pyytää kirkkoherran virkaan hakevalta kirjallisen sitoumuksen naispappeuden hyväksymisestä. Toisena mahdollisuutena on sisällyttää sitoumus pääsykriteeriksi johtamistaidon koulutukseen.
Jos naispappeuden vastustajia ei saada pakolla muuttamaan kantaansa, heitä saa siis avoimesti syrjiä. Niinkö? Kun argumentit loppuvat, vallankäyttö ja syrjintä alkaa.
Onkohan yhdistykseltä nyt unohtunut, että maailmassa on muitakin kristittyjä kuin suomalaiset naispappeuden kannattajat. Valtaosa kristikunnasta ei ole koskaan hyväksynyt naispappeutta. Tiedotuksessa on myös jatkuvasti unohdettu tai vaiettu siitä, että Suomen luterilaisessa kirkossa on olemassa myös toinen naisteologien yhdistys, Priscilla, joka edustaa toisenlaista kantaa naispappeuteen.
Nyt esiin nostettu ajatus, että naispappeuden vastustajien kotipaikkaoikeutta kirkossa ja sen viroissa puoltava kirkolliskokouksen ponsi olikin tarkoitettu ”ylimenokaudeksi”, heijastelee esittäjiensä toiveita ennemmin kuin ponnen sisältöä. Ei Raamattuun perustuvaa vakaumusta ole tapana omaksua ylimenokaudeksi. Sen vaihtamiseen tarvittaisiin hyviä raamatullisia perusteluja. Niin kauan kuin niitä ei ilmaannu, naispappeuden vastustajien on vain pysyttävä hyvin perustellussa kannassaan ja etsittävä kulkukelpoinen tie kirkollisen vallankäytön keskellä.