20.6.2013

Viime viikkojen keskustelu Suomen Lähetysseuran linjasta on nostanut esiin tärkeän kysymyksen Jumalan lain ja valtiollisen lain välisestä suhteesta. Piispa Matti Repo ja Lähetysseuran johto vetosivat siihen, että kristillisessä työssä on noudatettava maan lakeja.

Yleensä näin onkin. Sekä Raamattu että luterilaisen kirkon tunnustuskirjat opettavat, että kristityn tulee olla lainkuuliainen kansalainen.

Tunnustuskirjoihin sisältyvän Augsburgin tunnustuksen mukaan evankeliumi “ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä (Ap. t. 5:29).”

Yleisen kuuliaisuuden periaatteeseen sisältyy siis selvä, Raamattuun perustuva poikkeus. Jos valtiovalta säätää lakeja, jotka vaativat kristittyä toimimaan Raamatun opetuksen vastaisesti tai kieltävät heitä toimimasta sen mukaisesti, niitä ei tule noudattaa. Tärkeää on huomata, kuinka ajankohtaisesti tämä teksti puhuu perheestä “jumalallisena järjestyksenä”, jonka puitteissa “rakkautta tulee harjoittaa”.

Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja, teologian tohtori Timo Junkkaala totesi hiljattain kristittyjen aina tienneen, että on olemassa suurempikin Herra kuin eduskunta.

Heikki Koskenniemen tärkeässä kirjassa Veren ja tulen läpi – Vanhan kirkon marttyyrien todistus kerrotaan, miten kaikki Rooman kansalaiset haluttiin ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen vainojen aikana pakottaa uhraamaan keisarin suojelushengelle. Uhraaminen oli merkki suostumisesta yhteenkuuluvuuteen.

Monien mielestä tällaisen uhrin antaminen oli pikkuasia. Miksi lukemattomat kristityt kuitenkin mieluummin kärsivät kivuliaan kuoleman kuin suostuivat pieneen uhritoimitukseen, jota kylästä kylään kiertävät uhritoimikunnat vaativat? Koskenniemi selittää: “Jos kerran Jumala on kaikkeuden Luoja ja Kristus, kaiken Herra ja tuleva tuomari, ei ole ikinä mahdollista notkistaa polvea kenenkään muun edessä eikä uhrata kenellekään. Vain yksi majesteetti voi olla korkein.”

Ensimmäiset kristityt ymmärsivät, ettei kristitty voi koskaan perustella väärin tekemistä sillä verukkeella, että se on maallisten lakien mukaista. He olivat sisäistäneet tämän periaatteen niin syvällisesti, että Koskenniemen mukaan “vastaus kysymykseen ‘Miksi et uhraa?’ kuului enimmäkseen vain ‘Olen kristitty.’” Valtiollisen lain korottaminen Jumalan lain yläpuolelle on syvästi antikristillistä. Siitä on historiassa useita varoittavia esimerkkejä.

Ajankohtaisessa keskustelussa kirkkoa koskettavasta lainsäädännöstä on syytä huomioida myös se, että yhdenvertaisuuslakia on voitu tulkita liian mustavalkoisesti, ottamatta huomioon uskonnonvapauden merkitystä. Laki sallii jo nyt uskonnonharjoituksessa erilaisen kohtelun myös palvelussuhteissa. Eihän kirkko ole velvoitettu palkkaamaan papiksi pätevintäkään imaamia.