14.3.2013

Kokkolalainen rovasti Johan Candelin, joka on tehnyt pitkään ihmisoikeus- ja uskonnonvapaustyötä YK:ssa ja Maailman evankelisen allianssin yhteydessä, on havainnut vainon olevan usein päätepiste kolmen askeleen tiellä. Kaksi ensimmäistä vaihetta ovat disinformaatio ja diskriminaatio.

Ensin jostakin ihmisryhmästä levitetään disinformaatiota eli väärää ja valheellista tietoa. Ryhmään kuuluvista annetaan julkisuudessa jatkuvasti yksipuolisen kielteinen kuva. Heidät esitetään esimerkiksi vihamielisinä, ahdasmielisinä ja yksipuolisina ihmisinä, jotka aiheuttavat jakautumista ja vastakkainasettelua, pitävät itseään ainoina oikeassa olevina eivätkä pysty yhteistyöhön. Olennaista on myös, että ruokitaan käsitystä, jonka mukaan kyseiseen ryhmään kuuluvat ihmiset ovat kaikki samanlaisia.

Tällainen väärä tieto muuttaa niiden käsityksiä, jotka eivät tiedä mitään kyseisestä ihmisryhmästä tai tunne ketään siihen kuuluvaa. Se myös vahvistaa niiden asenteita, jotka jo ennestään suhtautuvat kielteisesti tähän ihmisryhmään.

Väärän tiedon levitessä toiset alkavat pitää yksittäistä ihmistä syyllisenä johonkin yksinkertaisesti sen perusteella, että hänellä on jonkinlainen yhteys tällaiseen ryhmään ihmisiä, joiden kaikkien ajatellaan olevan tietynlaisia. Jos esimerkiksi joku uskoo kaikkien suomenruotsalaisten olevan tietynlaisia, hän pitää tiettyä ihmistä ”juuri sellaisena” vain siksi, että tämä sattuu olemaan suomenruotsalainen.

Seuraava askel kohti vainoa on diskriminaatio eli syrjintä. Kun tietyn ihmisryhmän maine on ensin valheellisilla tiedoilla pilattu, siihen kuuluvilta aletaan esimerkiksi kieltää pääsy tiettyihin virkoihin tai tehtäviin yhteiskunnassa tai kirkossa. Heille ei suoda samoja mahdollisuuksia ja oikeuksia kuin muille ihmisille, koska heidän katsotaan olevan sellaisia, etteivät ne kuulu heille. Heidät tulee yksinkertaisesti seuloa pois.

Syrjittävän ryhmän todellisesta olemuksesta ja yksityisistä jäsenistä tietämätön enemmistö ei välitä tästä syrjinnästä. Myös ne, jotka tietävät, että tästä ihmisryhmästä annettu kuva ei pidä paikkaansa, vaikenevat. He eivät lähde oikaisemaan väärää tietoa esimerkiksi kertomalla kaikesta hyvästä, mitä kyseisen ihmisryhmän piirissä tapahtuu, koska he eivät halua tulla mitenkään yhdistetyksi kyseiseen ryhmään. He vaikenevat silloinkin, kun alkaa toteutua kolmas askel eli kyseisten ihmisten avoin vainoaminen.

Ainoa, mikä pidättelee tilannetta etenemästä vainoihin asti, on lainsäädäntö, joka takaa ihmisille tietyt ihmisoikeudet ja uskonnonvapauden. Jos lainsäädäntö on sellainen, että se antaa mahdollisuuden vainota tiettyä ryhmää, se toteutuu väistämättä avoimena vihamielisyytenä ryhmän jäseniä kohtaan.

Tilannetta ei tietenkään helpota se, että kaikissa ihmisryhmissä on yksilöitä, jotka puheillaan ja käytöksellään ovat omiaan antamaan koko ryhmälle kielteisen maineen.

Tällainen kehitys voi koskea monenlaisia ryhmiä yhteiskunnassa. Suomalaisista herätyskristityistä julkisuudessa annettu kuva ja heihin eri tahoilta kohdistuva kritiikki on viime vuosina muuttunut niin, että tilannetta on jo syytä tarkastella yllä olevan kehityskuvauksen valossa. Kestääkö se suoja, jonka lainsäädäntömme tarjoaa ihmisoikeuksille ja uskonnonvapaudelle?