18.10.2007
Kirkon viime viikolla julkaisemat vanhustyön teesit koskettavat kulttuurimme ydinarvoja. Unohdettuina ja liian heikosti hoidettuina kodeissaan tai ruuhkaisissa sairaaloissa makaavat vanhukset kertovat pelkällä olemassaolollaan siitä, että arvomme eivät ole kohdallaan. Rahaa riittää yleensä aina siihen, mikä todella nähdään tärkeäksi ja välttämättömäksi.
Vanhusten arvokas, korkeatasoinen ja inhimillinen kohtelu ja hoito on erittäin tärkeää monestakin syystä. On lyhytnäköistä unohtaa, että me kaikki tulemme olemaan vanhuksia, mikäli emme kuole äkillisesti ja ennenaikaisesti. Lopulta olemme kaikki täysin riippuvaisia muiden ihmisten asenteista ja käytännön avusta, aivan kuten elämän alussakin. Yksi parhaita kulttuurin sivistysasteen mittareita on se, mitä ajatellaan niistä lähimmäisistä, jotka ovat riippuvaisia toisten ihmisten avusta, ja se, miten heitä kohdellaan.
Yhteiskunta, joka pystyisi huolehtimaan vanhimmista jäsenistään kunnollisesti, mutta ei huolehdi, luovuttaa pois jotakin merkittävää omasta inhimillisyydestään. Lisäksi se menettää valtavan mahdollisuuden oppia jotakin sellaista, mitä vain tarpeeksi kauan eläneet ihmiset voivat elämästä opettaa.
Mitä siis pitäisi tehdä? Raamattu puhuu tästä ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta asiasta yllättävän käytännöllisesti. Uusi testamentti julistaa: ”Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:27) ja: ”Jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi” (1. Tim. 5).
Näissä jakeissa on kaikille – erityisesti myös herätyskristityille – mietittävää. Evankelioiminen on tärkeää. Raamatun opettaminen on tärkeää. Yhtä tärkeää on kuitenkin myös se, että kristillinen usko muuttuu lihaksi, käytännön teoiksi, lähimmäisen palvelemiseksi ja heikoista huolehtimiseksi.
Kristillinen lähimmäisen palvelu, diakonia, ei ole valinnainen optio, vaan Jumalan käskemää. Se, että korostetaan hengellisyyden ensisijaisuutta ihmisten elämässä, ei ole ristiriidassa tämän kanssa. Siksi kirkon vanhustyön toinen teesi on luovuttamaton. Sen mukaan ”vanhuksella on oikeus hengelliseen hoitoon ja huolenpitoon sekä sanan ja sakramenttien osallisuuteen. Hengellisessä hoidossa tuetaan armon ja sovituksen mahdollisuutta.”
Kristittyjen tehtävä on muistuttaa lähimmäisiään Jumalan olemassaolosta, viimeisestä tuomiosta ja iankaikkisen elämän todellisuudesta. Se, kuunnellaanko meitä, kun puhumme näistä asioista, riippuu paljolti siitä, kuinka selvästi meidän Jumalamme ”hyvyys ja ihmisrakkaus”, josta apostoli Paavali kirjoittaa Tiituksen kirjeen kolmannessa luvussa, on nähtävissä elämässämme.
Sananlasku 19:22 antaa yhden avaimen toisen ihmisen luo: “Ihmisestä tekee puoleensavetävän hänen laupeutensa” (englantilaisen käännöksen mukaan). Laupeuden töitä tekevä kristittyjen joukko vetää puoleensa myös muita ihmisiä. Näin oli alkukirkossa ja näin on vieläkin.