8.11.2001

Suvaitsevaisuus on aikamme eniten esillä pidettyjä ja keskeisimpiä arvoja. Kukaan ei halua myöntää olevansa suvaitsematon.

Suvaitsevaisuutta ei kuitenkaan mitata sillä, miten suhtautuu niihin, jotka ajattelevat samalla tavalla tai ovat samanlaisia kuin itse on. Suvaitsevaisuus mitataan sillä, miten suhtautuu erilaisuuteen; niihin, jotka ovat aidosti eri mieltä kuin itse on. Tämä itsestäänselvyys unohtuu jatkuvasti. Todellisen erilaisuuden, ”toiseuden”, kohtaaminen on harvoin helppoa.

Yksi osoitus tästä oli viime viikolla aamu-TV:ssä käyty keskustelu. Sen aikana vanhan suomalaisen naisteologiyhdistyksen puheenjohtaja Leena Salmensaari leimasi uuden vastaperustetun naisteologiyhdistyksen Priscillan  olemassaolon ”oudoksi”.  Keskustelu käytiin hyvässä hengessä, mutta Salmensaarella oli selvästi vaikeuksia hyväksyä sitä, että kolmisenkymmentä koulutettua, modernia ja määrätietoista naisteologia on perustanut uuden yhdistyksen ajamaan heille tärkeitä asioita. Oudoksi uutta naisteologiyhdistystä ei tee se, että he ajavat osittain samoja asioita kuin vanhakin: naisteologien panos kirkossa on tärkeä, sitä tulisi arvostaa myös käytännössä sellaisissa asioissa kuin työpaikkojen tarjonta, palkkaus ja arvostus.

Oudoksi vanhan naisteologiyhdistyksen silmissä heidät tekee se, että he ajattelevat osittain eri tavoin. Esimerkiksi että pastorin virka ei kuulu naisille. Leena Salmensaarella samoin kuin kirkon johdolla on nyt näytön paikka. Miten naisteologiyhdistys ja kirkko tulevat käytännössä suhtautumaan näihin naisteologeihin, joilla on erilaisiin kirkon tehtäviin sopiva korkeampi koulutus, vakaumus ja vahva motivaatio? Mitä tullaan käytännössä tekemään sen eteen, että nämä naiset saisivat kokea itsensä tervetulleiksi ja heille löydettäisiin paikka kirkon työssä?

Toinen suvaitsevaisuutta koetteleva asia kirkossa ovat ne nuoret teologisen koulutuksen saaneet miehet, joille piispat – Olavi Rimpiläisen jäätyä eläkkeelle – eivät enää halua järjestää kirkon klassisen linjan mukaisia pappisvihkimyksiä. Arkkipiispa Jukka Paarma on ilmoittanut, että näitä erillisvihkimyksiksi nimitettyjä – todellisuudessa naisten vihkiminen pastorinvirkaan on kirkon historian ja enemmistökirkkojen kannalta ”erillistä” – pappisvihkimyksiä ei enää järjestetä.

Mikä on näiden pappisvirkaan koulutuksen saaneiden, soveliaiden ja motivoituneiden nuorten miesten tulevaisuus kirkossa? Tällä hetkellä useat heistä vaihtavat alaa ja opiskelevat teologisen loppututkinnon lisäksi opettajiksi, lakimiehiksi ja niin edelleen.

Haluaako kirkko todellakin käytännössä torjua nämä naiset ja miehet työntekijäriveistään?

Sikäli kun näin käy, heidän työllistämisestään huolehtiminen siirtyy kirkon sisällä toimiville järjestöille.

Monelta taholta on ilmaistu halu lopettaa koko naispappeuskeskustelu kirkossamme. Eräässä mielessä se onkin loppu. Naispappeuden kannattajat ovat käytännössä – kirkon työpaikkojen suhteen – voittaneet koko kiistan. Heille on nyt kirkossa tarjolla tilaa ja arvostusta.

Toisessa mielessä keskustelu ei kuitenkaan vielä ole loppu – pikemminkin vasta alussa. Nyt kirkon johdolta kysytään, miten se suhtautuu niihin keskuudessaan oleviin työntekijä- ja jäsenistötason miehiin ja naisiin, jotka Priscillan aamu TV:ssä esiintyneen puheenjohtajan, teol. yo. Soili Haverisen mukaan haluavat ”kunnioittaa myös niitä Raamatun kohtia Jumalan sanana, jotka näyttäisivät opettavan, että pastorin virka kuuluu vain miehille”. Yllättävää kyllä tämä joukko ei ole vähenemässä, vaan pikemminkin kasvamassa esimerkiksi nuorten teologian opiskelijoiden joukossa.

Löytyykö kirkossa tässä kysymyksessä suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä käytännössä?