29.4.2004

Ruotsalaiset ovat kuuluisia neuvotteluhalukkuudestaan ja -taidoistaan. Ruotsin arkkipiispa ei kuitenkaan enää neuvottele. Hän on niin vakuuttunut oikeassa olemisestaan naispappeuskysymyksessä, ettei hän ole suostunut Luterilaisen maailmanliiton pääsihteerin Ishmael Nokon pyyntöön neuvotella kollegansa, kenialaisen piispa Walter Obaren kanssa ratkaisusta heidän väliseensä kiistaan.

Koska Ruotsissa ei enää vihitä ainoatakaan naispappeudesta kirkon perinteisen kannan mukaan ajattelevaa papiksi, Obare on ilmoittanut harkitsevansa tulemista Ruotsiin vihkimään näitä teologian maistereita papiksi. Pattitilanteeseen ei ole näkyvissä ratkaisua.

Suomessa on tähän päivään asti neuvoteltu. Kärsivällisyys molemmilla puolilla näyttää kuitenkin nyt joutuneen lujille. Mellunkylän tapaus, jossa piispa Huovista pyydettiin olemaan tulematta ehtoolliselle, luonnollisesti kärjisti tilanteen. Mellunkylän seurakuntaneuvosto teki viisaasti, kun se päätti pysyä maltillisena ja antaa Luther-säätiön jatkaa jumalanpalveluksiaan.

Suomen luterilaisen kansankirkon kannalta tällaisiin kiistoihin olisi olemassa vaikea mutta täysin mahdollinen ratkaisu. Se perustuu aitoon, tekoihin asti ulottuvaan kristilliseen suvaitsevaisuuteen.

Nykyisin tilanne on tämä: Naisteologi, joka ei näe naispappeudessa mitään ongelmaa, voi saada vihkimyksen keneltä tahansa Suomen kirkon piispalta. Sen jälkeen hän voi saada töitä mistä päin Suomea tahansa. Hän voi vaihtaa seurakuntaa ja edetä urallaan kirkon korkeimpaan johtoon saakka. Jos hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi, on olemassa komitea, joka tutkii asian. Hänellä on myös lähes koko kansan enemmistön henkinen tuki ja yhteiskunnallinen ilmapiiri puolellaan.

Täysin toisenlaisessa tilanteessa on hänen teologikollegansa, joka on vakuuttunut siitä, että kirkon klassinen kanta olla avaamatta naisille pastorinvirkaa on oikea. Jos hän on nainen, hänellä ei juuri ole koulutukseen sopivia virkoja odottamassa kirkossa. Eikä juuri kukaan näytä olevan kiinnostunut edes ajamaan niiden avaamista hänelle.

Jos hän on mies – ja erityisesti jos hän lausuu vakaumuksensa ääneen eikä halua tulla vihityksi yhdessä naispappien kanssa – hänen on melkein mahdotonta saada pappisvirkaa. Jos hän sellaisen saisi, hänellä olisi myöhemmin suuria vaikeuksia vaihtaa toiseen seurakuntaan. Hän saa myös jättää hyvästit kirkon korkeimmille viroille. Hänestä tuskin enää voi tulla kirkkoherraa saati piispaa, oli hänellä näihin virkoihin minkälaisia lahjoja tai soveltuvuutta tahansa.

Jos tällainen mies tai nainen kokee tulleensa väärin kohdelluksi, kukaan ei aja hänen asiaansa, päinvastoin häntä vain kehotetaan vielä kerran harkitsemaan vakaumuksestaan luopumista. Hän saa opiskeluajoistaan asti kokea melkoista ympäristön painetta ja jopa avointa pilkkaa poliittisesti epäkorrektin vakaumuksensa takia.
Kenen tässä tilanteessa pitäisi joustaa? Mikä olisi mahdollinen ratkaisu?

Ehdotan seuraavaa ratkaisua: Myönnetään, että kristikunnassa 2000 vuoden ajan vallinnut yhteinen käytäntö pohjautuu edelleen pätevään, hyvin perusteltuun teologiseen näkemykseen. Myönnetään, että myös klassisen näkemyksen kannattajilla on Suomen evankelis-luterilaisessa. kirkossa olemassaolon oikeus. Sen jälkeen toimitaan niin, että vähemmistönäkemyksen kannattajat saavat luvan käytännön toiminnassa pääasiassa väistyä ja samalla unohtaa kirkon korkeimmat virat – elleivät he sitten osoittaudu niin lahjakkaiksi ja näihin tehtäviin sopiviksi, että heidät heidän vakaumuksestaan huolimatta niihin halutaan. Tämä hinta vähemmistössä olevien tulisi olla valmiita maksamaan.

Enemmistö puolestaan joustaa sen verran, että näiltä miehiltä ja naisilta ei kokonaan riistetä mahdollisuutta tulla vihityksi kirkon virkoihin ja toimia niissä koulutustaan vastaavissa tehtävissä.
Onko se liikaa pyydetty?