14.6.2012

Tuoreimmat tutkimukset Suomesta osoittavat, että kristillisen uskon tuntemus ohenee selvästi, mitä nuorempaan sukupolveen siirrytään. Kristinuskon opetuksiin ja eettisiin linjauksiin uskotaan sitä vähemmän, mitä nuoremmilta kysytään. Tämä asettaa kristityt historian näkökulmasta tutun haasteen eteen: miten siirretään usko – tai ainakin uskon perusasioiden tietämys – seuraaville sukupolville?

Tämän haasteen edessä on oltu Aatamista ja Eevasta lähtien. Aina ei ole onnistuttu. Kirkon historia ja viime ajat osoittavat, että uskon voi hukata sekä yksityinen ihminen että kokonainen kansakunta. Maailmassa on alueita, missä aikoinaan oli kukoistava kirkko ja nyt on enää kourallinen uskovaisia.

Uskon siirtämisessä seuraavalle sukupolvelle ratkaisevaan asemaan nousee kristillinen lapsi- ja nuorisotyö. Niin kuin apostoli Paavali opettaa Roomalaiskirjeen alussa, jokainen ihminen tietää, että Luoja Jumala on olemassa. Lapsella on luontainen taipumus uskoa Jumalan olemassaoloon. Tämä muodostaa hyvän pohjan opettaa lapselle, minkälainen Jumala on, kuka Jeesus on ja mitä Jumala haluaa. Jos kristityt eivät opeta lapsia ja nuoria, joku muu tekee sen.

Aikuinen voi itse hakeutua, tai olla hakeutumatta, sellaisen opetuksen pariin kuin hyväksi näkee. Lapsen opetukseen viemisestä vastaa aina joku muu. Niin sanotun vapaan kasvatuksen ajatus siitä, että lapsi saa itse myöhemmin valita ja vanhempien tulee pidättäytyä ohjaamasta häntä mihinkään suuntaan, on eräänlaista itsepetosta ja lisäksi vastuutonta.

Aikuiset – tietysti ennen muuta omat vanhemmat – ohjaavat aina lastansa johonkin suuntaan. Lapsiin tarttuvat kotoa saadut asenteet ja ennakkoluulot jopa silloinkin, kun uskonasioista ei avoimesti ja suoraan keskustella kotona. Vanhempi, joka pyrkii olemaan vaikuttamatta lapsensa uskonnolliseen kehitykseen, tekee sen joka tapauksessa, ja mikä vakavampaa: hän altistaa lapsensa ties minkälaisille uskomuksille ja käsityksille, koska on itse jättänyt ohjaamatta lastaan terveeseen suuntaan.

Kenelläkään, joka on lapsista vastuussa, ei ole varaa jättää antamatta lapselle tarvittavaa ohjausta myös uskonasioissa. Suomessa vanhemmilla on mahdollisuus itse antaa ja ohjata lapset terveen kristillisen opetuksen ja kasvatuksen pariin. Se on todellista vapautta myös lapsen kannalta, koska silloin lapsi ainakin tietää, mitä hän hylkää, jos hän aikuisena haluaa hylätä uskon.

Seurakuntien ja kristillisten järjestöjen tulisi tässä tilanteessa Suomessa kysyä itseltään, teemmekö me kaikkemme, että lapsemme ja lastenlapsemme saisivat tarpeelliset eväät kohdata huomisen maailman kristinuskon tarjoamasta uskosta, toivosta ja rakkaudesta käsin.

Muuten he joutuvat elämään Raamatun ilmaisua käyttääksemme ”maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa”. Menneet sukupolvet pitivät huolta siitä, että me saimme aikoinaan kuulla Jumalan sanaa omalla kielellämme. Nyt on meidän vuoromme siirtää uskon perintöä eteenpäin.

Käytännössä se tapahtuu kotipiirissä esimerkin ja keskustelujen kautta, ja kristillisessä toiminnassa; erilaisissa kerhoissa, leireillä ja tapahtumissa. Kaikki nämä vaativat sekä palkattua että vapaaehtoista työvoimaa. Se, joka ei enää jaksa itse osallistua toimintaan, voi aina rukoilla muiden puolesta.