23.1.2003

Kaste on Jumalan suuri lahja. Samoin on ehtoollinen. Niiden sisältö on Kristus itse. Tätä on vaikea olla huomaamatta, kun lukee näitä armonvälineitä käsitteleviä raamatunkohtia.

Miksi sitten sellaiset viidennen liikkeen isät kuin Urho Muroma ja Uuras Saarnivaara varoittivat tekemästä kasteesta tyynyä, jolla ihminen kuvittelee voivansa heräämättömällä tunnolla nukkua synnin syvää unta?

Yksi syy oli epäilemättä kokemus ja huoli, joka ankkuroituu syvästi Raamattuun. Sekä Vanha että Uusi testamentti varoittavat meitä Jumalan lahjojen väärinkäytöstä. Jeesus itse puhui ihmisistä, jotka tutkivat jopa Raamattua, mutta eivät tullakseen hänen tykönsä. Ei Raamatussa ole mitään vikaa, ei myöskään kasteessa tai ehtoollisessa. Ne ovat kaikki Jumalan työvälineitä, joilla hän herättää ja ylläpitää meissä uskoa Kristukseen. Vika on ihmisessä, joka aina pyrkii pois Jumalan luota ja pois hänen puhuttelustaan.

Tähän ongelmaan on kiinnittänyt huomiota myös eläkkeellä oleva rovasti Eero Parvio, joka on kirjoittanut aiheesta tuoreen kirjan Onko minun tehtävä parannus?’ (ks. s. 11). Parvio vastustaa kasteen ja parannuksen teon eli kääntymyksen asettamista toistensa vastakohdiksi. Ihminen ei omasta voimastaan pysty kääntymään tai uskomaan. Siksi Jumala on antanut meille välineet, joiden kautta hän itse käännyttää meidät ja synnyttää meissä uskon. Se että parannus – samoin kuin usko – on Jumalan lahjaa, ei tarkoita, ettei se ole todellinen tapahtuma ihmisen elämässä.

Ihminen ei voi viis veisata uskonelämänsä hoitamisesta ja silti kuvitella, että hän kastettuna ja joskus kirkossa käyvänä on turvassa. Jos ihminen elää suruttomana, hengellisesti heräämättömänä, eikä tee parannusta synneistään, hän on matkalla kadotukseen.

Ihminen on vastuussa siitä, että hän hoitaa uskonelämäänsä. Jos uskovakin laiminlyö Jumalan sanan, hän saattaa menettää uskonsa ja taivasosuutensa. Raamatunlukuun tai rukoukseen käytettyjä minuutteja ei pidä lakihenkisesti laskea, mutta on oivallettava, ettei usko elä raittiista ilmasta. Usko syntyy ja elää Jumalan sanan kuulemisesta ja lukemisesta.

Uskonpuhdistuksenkin aikana saatettiin vähätellä ihmisessä uskon kautta tapahtuvaa muutosta. Tunnustuskirjat puhuvat ihmisistä, jotka ”kuvittelevat, että sakramentit tuovat mukanaan Pyhän Hengen sen johdosta, että ne toimitetaan, ilman vastaanottajassa tapahtuvaa oikeaa muutosta, ikään kuin Pyhän Hengen lahjoittaminen olisi merkityksetön tapahtuma”. Tunnustuskirjojen mukaan pelastava usko ”ei ole mikään joutava aate, vaan vapauttaa kuolemasta, synnyttää sydämissä uuden elämän ja on Pyhän Hengen työtä. Tällainen usko ei esiinny rinnan kuolemansynnin kanssa.”

Usko ei ole mikään takataskussa säilytettävä vakuutuskortti sen varalta, että viimeinen tuomio kuitenkin sattuisi olemaan totta. Kristillisen uskon ei saa antaa muuntua jonkinlaiseksi kansanuskonnoksi, jossa kaikkien annetaan ymmärtää, että he ovat matkalla taivaaseen, ”onhan heidät kastettu ja konfirmoitu”.

Kysymys kuuluu: missä on nyt se usko, jonka konfirmaatiossa tunnustit? Mitä Kristus merkitsee sinulle nyt? Jos meillä ei nyt ole elävää yhteyttä Kristukseen, jonka nimeen meidät kerran kastettiin, se tosiasia, että meidät on kastettu, julistaa meille joka päivä: Tee parannus, käänny Kristuksen puoleen, tunnusta hänelle syntisi ja pyydä häntä uudistamaan uskosi ja ottamaan sinut yhteyteensä.

Jeesus kuulee tällaisen rukouksen mielellään. Raamatun mukaan hän – toisin kuin me – ei ole koskaan perääntynyt antamistaan lupauksista. Jeesus pitää lupauksensa meille loppuun asti, kunhan emme vetäydy hänestä pois.