11.5.2006

Suomessa ateismi ei ole koskaan ollut enemmistön vakaumus ja tunnustus. Tuoreimpienkin tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista uskoo jonkinlaisen Jumalan olemassaoloon. Suomalaiseen kulttuuriin ja hengenmaisemaan on aina kuulunut tietty annos uskonnollisuutta: lasten kastaminen, kirkkohäät, kirkolliset hautajaiset ja juhlapyhien jumalanpalvelukset.

Kaste on suurenmoinen Jumalan lahja ja kansamme kristillisillä tavoilla on oma arvonsa. Uskonnollisuus on kuitenkin eri asia kuin elävä, henkilökohtainen usko Jeesukseen omana Vapahtajana.

Vanha ja Uusi testamentti, kirkkoisät, uskonpuhdistajat ja suomalaiset herätysliikejohtajat painottavat kaikki yhtä ja samaa: Usko ei ole vain joidenkin ulkonaisten muotojen ja tapojen noudattamista. Usko on henkilökohtainen asia. Se on sydämen asia. Se on vakaumus. Se on ihmisen elämää muuttava ja elämässä vaikuttava voima. Ennen kaikkea se on elävä ja todellinen yhteys ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen.

Luterilaisten tunnustuskirjojen kirjoittajat olivat huolissaan siitä, että ihmiset käsittäisivät heidät väärin. Siksi he sanoivat: ”Ettei nyt kukaan luulisi meidän puhuvan sellaisesta uskosta, joka ei mitään vaikuta, pelkästä historiallisesta tiedosta… puhumme nyt sellaisesta uskosta, joka ei ole mikään joutava aate, vaan joka… synnyttää sydämissä uuden elämän ja on Pyhän Hengen työtä.”

Jos meiltä puuttuu tällainen Kristuksen sisäinen tunteminen, meiltä puuttuu uskon ja jumalayhteyden kannalta itse asiassa kaikki.

On mahdollista, että ihminen oppii käymään kirkossa ja kantamaan vastuuta seurakunnassa tai herätysliikkeessä. On mahdollista, että hänet valitaan erilaisiin kirkollisiin luottamustehtäviin. On mahdollista, että hän etenee jonkin herätysliikkeen tai kirkon virkoihin ja johtopaikoille. Mutta mikään tällainen ei itsessään takaa, että hän on uskova ihminen.

Uskonnon ammattilaisuus ei lahjoita hänelle elävää yhteyttää Jeesukseen Kristukseen. Ihminen voi olla hyvinkin uskonnollisesti aktiivinen tai kirkollisesti arvostetussa asemassa, ja silti Pyhä Henki ei ole saanut näyttää hänelle hänen syntisyyttään Jumalan edessä. Hän ei ehkä koskaan ole nähnyt tarvetta turvautua Jeesukseen omana Vapahtajanaan. On siis mahdollista, ettei hän ole koskaan oppinut tuntemaan Jeesusta henkilökohtaisesti.

Vasta sitten, kun meistä on tullut syntisiä, kun ymmärrämme tarvitsevamme anteeksiantamusta, Jeesus voi syntyä sydämessämme omaksi Vapahtajaksemme. Pelastuneeksi ei ilmoittauduta missään virastossa. Meidät pelastaa Jeesus Kristus, kun uskossa turvaudumme häneen.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Uudessa testamentissa ihmisen tulemisesta Jumalan yhteyteen puhutaan ”pelastumisena”, ”siirtymisenä kuolemasta elämään”, ”kuolleista heräämisenä”, ”uudestisyntymisenä”, ”uskoon tulemisena”, ”Jeesuksen tuntemisena” ja niin edelleen.

Selvää on, että nämä ilmaukset kertovat jostakin paljon enemmästä kuin pelkästä uskonnollisesta muotomenosta. Jeesus seisoo monen sydämen oven ulkopuolella ja kolkuttaa. Aito uskonelämä alkaa siitä, kun avaamme hänelle oven ja päästämme hänet sisälle elämäämme.