17.5.2007

Kristillisten järjestöjen on välttämätöntä pysyä itsenäisinä, jotta ne voivat olla mukana siirtämässä uskon viestikapulaa seuraavalle sukupolvelle. Ne eivät voi antautua hallinnollisiin tai taloudellisiin siteisiin, joiden johdosta oppia ja toimintaa on reivattava kulloinkin vallalla olevien teologisten ja ideologisten suuntausten mukaan.

Historia antaa tästä voimakkaita oppitunteja. Monet muistavat vielä kommunismin valtakauden Euroopassa. Ketkä silloin säilyttivät kristillisen identiteettinsä puhtaana? Ne jotka pitivät kiinni sekä itsenäisestä toiminnastaan että itsenäisestä taloudestaan.

Kun päätökset omasta opista ja toiminnasta tehtiin itsenäisesti, saatettiin pitää oma linja. Itsenäinen talous taas mahdollisti uskovien ihmisten vapaaehtoinen kannatus. Sitä eivät heilauttaneet maallisten ja kirkollisten vallankäyttäjien hallinnolliset päätökset. Päinvastoin. Kun tukijat tiesivät, että koko toiminta oli vapaaehtoisen kannatuksen varassa, se toi lahjoittamiseen aivan erityistä vastuullisuutta.

Nyt emme enää elä kommunismin varjossa. Kristillistä työtä painostaa kuitenkin jokaisena aikana jokin kristinuskolle vieras ideologia. Nykyisin niitä ovat muun muassa äärifeminismi, alati muotoaan muuttava, Jumalan sanan arvovaltaa murtava raamattukritiikki, kaiken suhteellistava etiikka ja evankelioimistyötä vastustava, sosiaaliseen työhön keskittyvä anti-lähetysliike, vain muutamia mainitaksemme.

Haasteet eivät ole ainoastaan teoreettisia ja opillisia. Kristinuskon vastaiset ideologiat eivät vaikuta vain ajattelun tasolla. Niiden edustajat haluavat sen lisäksi määrätä kaikesta muustakin, kuten rahasta, toiminnasta ja julistuksesta. Toisin kuin aidossa hengellisessä työssä, heidän aseensa ovat nimenomaan lihallisia: uhkaus, kiristys, lahjonta. Milloin halutaan ottaa rahat pois, milloin evätään virat ja estetään toiminta.

Nyt puhaltavat Suomenkin kirkossa kylmät tuulet. Kestävätkö aikamme herätysliikkeet paineen?

Tarvitaan konkreettista solidaarisuutta. Kun yksi ruumiin jäsen kärsii, kaikki kärsivät. Kun yhtä herätysliikettä uhataan, kaikkia uhataan.

Aina kun taistelu kovenee, kasvaa myös kiusaus arvostella Jumalan valtakunnan työn vastustajien sijasta toisia työn tekijöitä. Jumalan armeija on maailman ainoa armeija, jossa osastot jatkuvasti ampuvat toisiaan, on joku sanonut.

Kristityt päätyvät usein keskenään erilaisiin toimintatapoihin, kun he yrittävät torjua luopumusta ja kamppailla uskon säilymisen puolesta. Silloin heille tulee myös kiusaus alkaa taistella toinen toistaan vastaan. Jumalan perheväen keskinäisiä riitoja olisi kuitenkin vältettävä viimeiseen asti.

Suomalaisten herätysliikkeiden välillä on jo pitkään vallinnut hyvä yhteys ja toistensa arvostus. Sama kunnioituksen henki tulisi ulottaa myös karismaattisuuteen, Luther-säätiöön ja muihin uusiin liikkeisiin. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Avoin keskustelu, opin ja toiminnan arviointi Raamatun valossa ja terve kriittisyys ovat kaikki tärkeitä. Mutta ne eivät oikeuta kateutta, nurjamielisyyttä tai pahan puhumista.

Gamalielin vanha neuvo kelpaa tänäänkin: odotetaan ja katsotaan. Se, mikä on Jumalasta, kantaa hyvää ja pysyvää hedelmää. Rukoillaan toistemme puolesta, että saisimme kaikki yhdessä erilaisinakin antaa aikamme ihmisille selvän todistuksen Jeesuksesta.