13.5.2010

Viime viikon kirkolliskokouksen ennätyspitkä keskustelu piispojen selvityksestä, joka koskee parisuhdelain seurauksia kirkossa, osoitti jälleen sen, mitä on pitkään jo tiedettykin: kirkossamme on keskenään sovittamattomassa ristiriidassa olevia teologisia näkemyksiä. Myös piispat ovat homoseksuaalien parisuhteiden siunaamisesta eri linjoilla.

Konservatiivien kannalta tätä kirkolliskokousta voi pitää tilapäisenä torjuntavoittona ainakin neljältä kannalta.

Ensinnäkin kaikille kävi ilmiselväksi, että Raamatulla ei homoutta voida puolustaa.

Toiseksi homoparien vihkiminen ja siunaaminen torjuttiin selvästi, eikä piispojen selvityksessä suositellusta rukouksesta päätetty mitään. Yksityisen sielunhoidon piiriin kuuluvan rukouksenhan hyväksyvät kaikki, ja julkista rukoilemista taas on mahdotonta erottaa siunaamisesta.

Kolmanneksi nyt on selvää, että jos joku pappi tai muu seurakunnan työntekijä toimittaa homoparin siunaamisen tai muun vastaavan toimituksen, hän tekee niin vastoin sekä piispainkokouksen selvityksen suosituksia että kirkolliskokouksen tätä nykyä voimassa olevaa päätöstä asiasta.

Neljänneksi puheenvuorojen joukossa selvä enemmistö oli homosuhteiden vastaisia. Useat kirkon työntekijät, joukossa myös kaksi naispappia, antoivat puheenvuorossaan ymmärtää, etteivät he tule suorittamaan toimituksia, jotka osoittaisivat samaa sukupuolta olevien parisuhteessa elämiselle hyväksyntää.

Tilanne voi muuttua tulevaisuudessa, mutta nykyisten päätösten valossa kirkossamme ei ole olemassa mitään hyväksyttyä tapaa siunata homopareja. Yksittäisiä irtiottoja voi kuitenkin työntekijöiden keskuudessa tapahtua. Niistä tulisi kaikkien kristittyjen sanoutua irti ja kehottaa niiden tekijöitä tekemään parannusta.

Suurin ongelma asiassa on se, että selvityksen mukaan kirkossa voi olla työntekijöitä, jotka elävät jonkun samaa sukupuolta olevan kanssa parisuhteessa. Jokaisella kristityllä on oikeus olla käyttämättä heidän palveluksiaan. Kirkkojärjestyksen 24. pykälän mukaan ”seurakunnan jäsenellä on oikeus saada kirkolliseen toimitukseen toivomansa oman seurakunnan pappi, jollei pakottava syy sitä estä”. Meillä on velvollisuus suhtautua ihmisinä näihin työntekijöihin kunnioittavasti ja rakkaudellisesti, vaikka kehotamme heitä tekemään parannusta ja seuraamaan Raamattua. Samaa kehotustahan tarvitsemme itsekin jatkuvasti, kuten kirkolliskokousedustaja Eero Nieminen sanoi: ”Jos tässä joudun käyttämään lain vasaraa, niin haluaisin laittaa oman peukaloni sen vasaran ja alasimen väliin.”

Kirkolliskokouksessa käyty keskustelu paljasti myös sen, että homoseksuaalisuuteen suhtautumista ei voi tarkastella irrallisena kysymyksenä kristillisessä ajattelussa. Se, millaisen kannan otamme siihen, määräytyy pitkälle siitä käsin, millainen käsitys meillä on Jumalasta, ihmisestä ja Raamatusta yleensä. Siksi homokysymys voidaan nähdä osoituksena siitä, minkälainen käsitys meillä ylipäätään on kristillisestä uskosta.

Jos samaa sukupuolta oleva avioliittolainsäädäntö pian Suomessa hyväksytään, painostus kaikkia kirkkoja kohtaan vain kasvaa. Kestävätkö kirkot jakautumatta? Se jää nähtäväksi. Kristuksen omille homoparisuhde ei kuitenkaan koskaan voi olla hyväksyttävä vaihtoehto.