24.1.2008

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viime maanantaina julkaistu strategia vuoteen 2015 mainitsee yhdeksi kirkon arvoksi sen, että ”uskomme ja elämme niin kuin opetamme”. Se on erinomainen arvo. Olisiko nyt siis aika antaa kirkon eri suuntauksille vapaus uskoa ja myös toimia oman uskonsa mukaan? Ja olisivatko vaihtoehtoiset seurakuntamallit ratkaisu kirkkoa rasittaviin ristiriitoihin?

Tähän asti Suomessa jokainen kirkon jäsen on kuulunut siihen seurakuntaan, jonka alueella hän asuu. Nyt keskustellaan siitä, pitäisikö tämän lisäksi eri puolille, erityisesti suurempiin kaupunkeihin, perustaa myös niin sanottuja henkilöseurakuntia. Silloin jokainen voisi itse valita, millaiseen seurakuntaan hän kuuluu.

Tämä merkitsisi teologisilta linjauksiltaan erilaisten seurakuntien syntymistä. Käytännössä tietylle alueelle voisi syntyä yksi karismaattisesti suuntautunut, yksi vanhauskoisten, yksi seksuaalisten vähemmistöjen suosima seurakunta ja niin edelleen.

Kriitikoiden mielestä tämä rikkoisi kirkon yhteyden lopullisesti. Niinhän se rikkoisikin. Mutta kannattajien mielestä se toisi ainoastaan näkyviin sen, mikä jo nyt on täyttä todellisuutta. Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu jo nyt jäseniä ja työntekijöitä, joiden usko ja toiminta poikkeavat toisistaan niin paljon, että heitä on vaikea tunnistaa saman uskon seuraajiksi. Eri tavalla ajattelevat ja toimivat ovat jo varsinkin suurkaupungeissa pitkän aikaa hakeneet seurakuntayhteytensä kuka mistäkin, riippumatta siitä, mihin seurakuntaan he muodollisesti kuuluvat.

Piispa Mikko Heikka toteaa henkilöseurakunnista Kotimaa-lehdelle, että keskustelua käydään tällä hetkellä vilkkaasti monella eri taholla. Heikan mielestä ”kannattaa kysyä, olisiko tässä mahdollisuus järjestää seurakuntaratkaisu, jossa vanhauskoiset säilyisivät kirkossa ja piispallisen kaitsennan alla”.
Piispa Gustav Björkstrand puolestaan muistuttaa siitä, että Tanskan kirkossa toimii nykyään parikymmentä henkilöseurakuntaa ja Norjassa on samansuuntaista liikehdintää. Hänen mielestään ”myös Suomen kirkon sisällä tietty liikkumatila voisi olla hyväksi”.

Tällaiset puheenvuorot ovat hyvin tervetulleita. Uudessa Tiessä olemme aikaisemmin kertoneet, miten sisälähetykset Norjassa ja Tanskassa ovat jo pitkän aikaa perustaneet keskenään hiukan erilaisissa yhteistyökuvioissa kirkkoon nähden olevia itsenäisiä seurakuntia. Tämä voisi olla Suomessakin käytännössä ainoa tie, jolla vältytään ajautumasta yhä uusiin ristiriitoihin ja erilaisiin ”kapinaliikkeisiin”.

Ihmisiä ei voi kiristämällä, uhkaamalla ja lahjomalla pakottaa uskomaan ja toimimaan vastoin vakaumustaan. ”Jos et halua marssia tahdissa, niin lähde ulos kirkosta” -tyyliset ehdotukset eivät vakuuta.

Kun katsotaan kirkon tunnustusta, käy heti ilmi, kuka oikeasti marssii tahdissa ja kuka on poikennut kirkon oman uskonperustan viitoittamasta tahdista. Tämä on selvää tarkasteltaessa useimpia ajankohtaisia kiistakysymyksiä. Olisiko siis parempi antaa olemassa olevan erilaisuuden näkyä kuin yrittää pakottaa kaikki osoittamaan sellaista yhtenäisyyttä, jota ei käytännössä ole enää pitkään aikaan ollut olemassa?