9.1.2003

”Naturalismi on myrkky, joka täyttää hengittämämme ilman, ja mätä, joka on tunkeutunut luihimme.” Tätä mieltä oli maailmankuulu kristitty kirjailija C. S. Lewis.

Naturalismi on maailmankatsomus, jonka mukaan aineellinen maailmamme, kosmos, on kaikki, mitä kuuluisaa ateistikirjailijaa Carl Sagania lainataksemme ”koskaan on ollut olemassa, nyt on olemassa ja koskaan tulee olemaan olemassa”. Mitään Jumalaa tai tuonpuoleista ei naturalismin mukaan ole.

Charles Darwinin jälkeen tähän on liitetty ajatus, että kaikki on syntynyt itsestään, kehittynyt itsestään nykyiseen muotoonsa ja on olemassa omasta voimastaan. Maailma on itse itsensä luonut ja itseriittoinen kokonaisuus. Mitään ei voi eikä saa koskaan selittää millään muulla kuin maailmansisäisillä selityksillä. Maailmankaikkeus on syyn ja seurauksen suljettu järjestelmä. Nykyisessä tieteenfilosofiassa pidetään usein itsestään selvänä, ettei tiedettä voi eikä saa tehdä minkään muun kuin tällaisen näkemyksen perusteella.

Mutta entäpä jos modernin tieteen kehittyessä tutkijat huomaavatkin, että maailmansisäiset selitykset eivät kerta kaikkiaan riitäkään selittämään kaikkea luonnon monimutkaisuutta? Entä jos esimerkiksi se näkemys, että sellaiset luonnossa esiintyvät äärimmäisen monimutkaiset biologiset molekyylikoneet kuin kolibakteeri olisivat voineet syntyä itsestään, kerta kaikkiaan murtuu? Entä jos luonnossa itsestään ilmenevä suunnitelmallisuus suorastaan huutaa suunnittelijaa? Entä jos luonto selvästi puhuu luojastaan?

Kasvava joukko rohkeita nykytutkijoita on sitä mieltä, että juuri näin on.

Olkoon se kuinka tiedemaailman yleisen ajattelun tai naturalismin myrkyn läpitunkeman kulttuurimme vastaista tahansa, nämä tieteen tekemisen ammattilaiset ovat törmänneet siihen vastaansanomattomaan tosiasiaan, että luontoa ei voi selittää viittaamatta jonkinlaiseen suureen suunnittelijaan (ks. s. 11).

Kukaan ei silti väitä, että nyt Jumalan olemassaolo on lopullisesti todistettu, niin että kaikki taipuvat sen edessä. Vielä vähemmän kukaan väittää, että tällainen luonnollisen ilmoituksen piiriin kuuluva asia riittäisi taivuttamaan jonkun kristityksi. Eipä tietenkään.

Se riittää vain omalta osaltaan vahvistamaan sen, mitä apostoli Paavali kaksituhatta vuotta sitten Pyhän Hengen johtamana kirjoitti: ”Se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa ovat maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.” (Room. 1)

Paavali kirjoitti nämä sanat roomalaisille, joille hän halusi selittää kristillisen uskon kokonaisnäkemyksen. Ensimmäinen Paavalin kristillisestä uskosta esiin nostama asia on, että Jumala on olemassa ja hänen olemassaolonsa on kiistattoman selvä asia, jos hänen tekojaan vain suostutaan tarkkaamaan.

Ehkä tässä on Jumalan erityistä johdatusta. Tänä aikana, jolloin kristinusko on länsimaissa ajettu hartaudelliseen häkkiin, joukko modernin tieteen tekijöitä – osa kristittyjä, osa ei – nousee antamaan yllättävän ja voimakkaan todistuksen. Tiede ei sulje pois Jumalan olemassaoloa.

Päinvastoin, tiede sulkee pois ateismin älyllisen oikeutuksen. Jumalan olemassaolo on koko todellisuuden läpäisevä vastaansanomaton tosiasia.