20.10.2005
Helsingin evankelisluterilaiset seurakunnat järjestivät viime viikolla tapahtumaviikon, jonka teema oli Armo – yhteys yläkertaan. Busseissa, raitiovaunuissa ja joka puolella kaupungilla on ollut näkyvissä tapahtuman mainoksia. Seurakunnat järjestivät viikolla parisataa erilaista tapahtumaa; oli näyttelyä, keskustelutilaisuuksia, elokuvaa. Tapahtuma näkyi kirkoissa, kirjastoissa ja kaduilla.
Tapahtuman kustannukset olivat noin 560.000 euroa, mikä on vaatimattomat 1,5 euroa jokaista kirkkoon kuuluvaa helsinkiläistä kohden. Aihe oli kristinuskon kannalta keskeisimpiä mahdollisia.
Käsitteellä ’armo’ on aivan tietty sisältö kristillisessä uskossa. Se ei aina käynyt ilmi Helsingin seurakuntien tapahtumaviikolla.
Armo ja armollisuus eivät suinkaan ole tuntemattomia käsitteitä muissakaan uskonnoissa. Esimerkiksi Koraanin jokainen luku alkaa armollisen Allahin ylistyksellä. Myös juutalaisuudessa armo on keskeinen käsite.
Näissä molemmissa uskonnoissa on tietty käsitys pyhästä Jumalasta ja hänen antamastaan ehdottomasta laista, joka perustuu hänen muuttumattomaan luonteeseensa. Siksi sekä juutalaisuudessa että islamissa on myös käsitys Jumalan armollisuudesta. Eihän syntiselle ihmiselle muuten jäisi mitään toivoa. Jokainen ymmärtää, miten meidän kävisi viimeisellä tuomiolla, jos Jumala on oikeasti pyhä, hänen lakinsa oikeasti ehdoton ja voimassa ja me olemme oikeasti syntisiä.
Mutta mitä tämä uskonnollisesti välttämätön armo oikein on? Onko se vain yleinen toive siitä, että Jumala ei pitäisikään kiinni lakinsa ehdottomuudesta sellaisena kuin se ainakin periaatteessa tunnetaan kaikissa mainituissa uskonnoissa?
Joskus puhutaan siitä, että Jumala armahtaa ihmisen vain itsestään käsin, ilman perusteita tai syytä. Että hän vain ”katsoo läpi sormiensa” eikä sovellakaan ihmiseen ehdotonta lakiaan. Tämä ei kuitenkaan vielä ole puhetta kristinuskon armosta. Se on myös hyvin ongelmallista puhetta Jumalan armosta, koska siinä jää täysin selittämättä, miten Jumala voikin yhtäkkiä olla pitämättä kiinni pyhyydestään ja lakinsa ehdottomuudesta.
Kristinuskossa asiat ovat toisin. Armolla on nimi. Sillä on aivan tietty sisältö. Jumala voi olla ehdottoman pyhä ja samanaikaisesti rakastaa ja armahtaa raskaasti rikkonutta ihmistä. Jumalan pyhyyden ja armollisuuden jännite purkautuu Kristuksen uhrikuolemassa ristillä.
Siinä sovelletaan Jumalan pyhyyttä loppuun asti. Jumalan oma Poika, Kolminaisuuden toinen persoona, juo Jumalan vihan maljan pohjaan asti. Siinä sovelletaan myös Jumalan ääretöntä armoa loppuun asti. Jumalan itse on Kristuksessa ja sovittaa maailman itsensä kanssa eikä lue meille meidän rikkomuksiamme.
Tätä on Jumalan armo. Ja tätä on aikuinen, täysiverinen kristillinen usko. Usko, joka ei tyydy vain puhumaan armosta yleisellä tasolla, mikä on vielä helppoa, vaan joka janoaa pohjia myöten tietoisuutta siitä, mitä mahdollisuuksia minulla, läpeensä syntisellä ihmisellä, on pyhän Jumalan edessä.
Armo ja armollisuus ovat toki hyviä käsitteitä ja puheenaiheita yleiselläkin tasolla, mutta kun niistä puhutaan liittyen Jumalaan, ei saisi jäädä helppojen, epäuskottavien fraasien tasolle. Pitäisi päästä iskulauseita syvemmälle, tasolle, jolla apostoli Paavalin tavoin kysytään: ”Minä viheliäinen ihminen, kuka minut pelastaa…?”
(Room. 7)
Tällaisen syventelyn voi hyvin aloittaa lukemalla juuri Roomalaiskirjettä. Sieltä on armo kirkastunut ratkaisevalla tavalla monille muillekin.