17.1.2008

Ei tarvitse seurata kirkollista keskustelua ajankohtaisista aiheista kuin hetken, niin joku varmasti vetoaa Jumalan armoon. Armo on kirkon kallein aarre. Vapahtaja itse opettaa meitä suhtautumaan myös toisiin ihmisiin armahtavasti. Näin on hyvä. Mutta se ei ole hyvä, että Jumalan armoon vedotaan myös Jeesuksen ja Uuden testamentin opetusten vastaisesti.

Kun tahdomme suhtautua toiseen ihmiseen aidon armahtavasti, se ei koskaan saa tarkoittaa sitä, että kannustamme häntä tekemään pahaa. Jumalan todellinen armo ei milloinkaan anna ihmiselle lupaa sitoutua syntiin. Päinvastoin, ”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa.” (Tit. 2)

Voimme ymmärtää armon oikein ja turvautua siihen vain, jos pystymme havaitsemaan, mikä ero on Jumalan lailla ja Jumalan evankeliumilla. Se ei ole aina käytännössä helppoa. Joka sen osaa, on Martti Lutherin mukaan todellinen teologian tohtori. Sen opettelemiseen menee koko kristityn elämä.

Laki vaatii aina ehdottomasti, että täytämme Jumalan tahdon viimeistä pisaraa myöten. Ihminen, joka ottaa Jumalan lain tosissaan, huomaa, kuinka paljon ja monella tapaa hän jatkuvasti rikkoo Jumalan tahtoa vastaan. Hän huomaa, kuinka toivottoman syntinen hän on.

Ainoaksi toivoksi Jumalan pyhyyden edessä jää silloin Jumalan armo. Voi vain turvautua siihen, että Kristuksen tähden Jumala ei anna ihmiselle hänen ansioittensa mukaan ­– niitähän hänellä ei ole – vaan antaa hänelle sen, mitä hän ei koskaan voisi ansaita: syntien anteeksiantamuksen ja Jumalan mielisuosion Kristuksessa. Tätä on Jumalan armo, ja se vaikuttaa ihmisen elämässä edellä mainitun Tituksen kirjeen kohdan mukaisesti.

Juuri tässä kohden nykyisessä keskustelussa armo käännetään päälaelleen. Kyse ei ole mistään uudesta ilmiöstä. Jo Uudessa testamentissa varoitetaan ihmisistä, jotka ”kääntävät meidän Jumalamme armon riettaudeksi ja kieltävät ainoan Valtiaamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen” (Juudaksen kirje). Armo käännetään riettaudeksi, jos käytetään Jumalan armoa tekosyynä, kun halutaan vahvistaa ja sitouttaa ihmistä ajattelemaan tai toimimaan Jumalan tahdon vastaisesti. Silloin kielletään myös Kristuksen herruus ihmisen elämässä.

Todellista armosta elämistä osoittaa se, kun elämän loppuun asti pidetään kiinni siitä, että se, minkä Jumala sanassaan ilmoittaa vääräksi, on aina väärin eikä koskaan muutu oikeaksi. Armoa on se, että me lukemattomin tavoin Jumalan tahdon rikkoneet ja jatkuvasti rikkovat saamme yhä uudestaan uskoa syntimme anteeksi. Armoa on sekin, että meidän ei koskaan tarvitse puolustella mitään vääryyttä omassa tai muiden elämässä. On parempi tunnustaa kaikki synti synniksi.

Silti ei tarvitse jäädä epätoivoon, koska Jumalan armo riittää armahtamaan meidät aivan kaikesta, minkä Jumalan Henki paljastaa synniksi meidän elämässämme ja minkä Jumalan laki tuomitsee. Vanha kristillinen sanonta kuuluu: ”Minkä valo paljastaa, sen veri puhdistaa.” Armo ei tee koskaan ihmisen elämässä väärää oikeaksi. Mutta se, joka myöntää vääryyden vääryydeksi omassa elämässään, saa aina luottaa Jumalan armoon Kristuksessa. Se riittää. Sen varassa voi elää – ja kuolla.