10.6.2005

Suomessa ei saanut konventikkeliplakaatin aikana vapaasti kokoontua kodeissa julistamaan sanaa ja todistamaan kristillisestä uskostaan. Meistä se tuntuu käsittämättömältä, mutta sen aikaisista päättäjistä se tuntui ilmeisesti järkevältä.

Käsittämättömältä tuntuu varmasti myös tulevaisuuden ihmisistä, kun he lukevat meidän aikamme kirkollisesta elämästä. He tulevat ihmettelemään sitä, että oli aika, jolloin ei saanut vapaasti kokoontua – edes papin johdolla – viettämään jumalanpalvelusta ja ehtoollista.

Juhana Pohjolan ja Sakari Korpisen määräaikainen erottaminen pappisvirasta on herättänyt uudelleen kysymyksen siitä, millä perusteella jumalanpalvelusten pitämistä tulisi rajoittaa. Kuka saa viettää jumalanpalvelusta luterilaisessa kirkossa ja millä ehdoilla? Vaikka olisikin sitä mieltä, että kyseisten pastoreiden olisi pitänyt antaa piispa Huoviselle ehtoollinen, heidän pidättämisensä virasta aloitti kirkon puhdistamisen väärästä päästä.

Suomen luterilaisessa kirkossa on kymmenittäin pappeja ja lukemattomia maallikkoja, jotka kieltävät keskeisiä uskonkohtia. Helsingissä vietetään messuja, jotka on tarkoitettu erityisesti homo-, lesbo, bi- ja transseksuaalisille kristityille. Helsingin hiippakunnan pastori Antti Kylliäinen jatkaa kirjoissaan kristillisen uskon ja arvojen kieltämistä. Yhdessä niistä (Kompastuskiviä, s. 21) hän kirjoittaa: ”…elämän Pyhässä Perheessä on täytynyt olla alusta loppuun täyttä helvettiä. Mikään vähempi ei riitä selittämään sitä vihaa, jota Jeesus on kaikesta päättäen tuntenut koko perheinstituutiota kohtaan. Useimmat kristityt ymmärtävät jättää Jeesuksen perhepoliittiset näkemykset omaan arvoonsa, mutta paljon pahaa ne silti ovat saaneet aikaan… Paljolta murheelta olisi säästytty, jos Jeesus olisi keksinyt jonkin harmittomamman tavan purkaa ahdistustaan.”

Kukaan ei ole kieltänyt näitä ihmisiä viettämästä jumalanpalvelusta ja ehtoollista.

Mutta nyt on löytynyt raja, jota ei saa ylittää. Yhtäkkiä usealta taholta kirkossa haluttaisiinkin rajoittaa nimenomaan konservatiivisten, eri tavalla ajattelevien, kristittyjen vapautta kokoontua jumalanpalveluksiin. Tällaista asennetta on vaikea käsittää.

Nykyisinä matalien kirkossakäynnin määrien aikoina olettaisi, ettei kirkon johdon ensimmäinen huoli ole ihmisten, edes perinteisen pappeuskäsityksen puoltajien, vapaaehtoinen kokoontuminen jumalanpalveluksiin ja ehtoolliselle. Voitaisiinko antaa niiden, jotka vielä haluavat viettää jumalanpalveluksia, käydä niissä rauhassa, vaikkei se aina tapahtuisikaan ”kirkon vallan alle alistettuna”?

Jos oma vakaumus ja identiteetti ovat selkeitä, toisella tavalla uskovat eivät sitä uhkaa. Jos minulle luterilaisena ei jaetakaan samaan luterilaiseen kirkkoon kuuluvien vanhoillislaestadiolaisten kokouksissa synninpäästöä, tai edes tervehditä kristittynä, ei sen tarvitse muodostua minulle uhkaksi. Voin kunnioittaa heidän vakaumustaan ja vapauttaan kokoontua, eikä minun ole pakko mennä heidän tilaisuuksiinsa. Miksei muille ryhmille kirkossa suotaisi samanlaista vapautta?

Norjassa ja Tanskassa on jo itsestään selvää, että kristityt, joilla on erilaisia vakaumuksia, voivat saman luterilaisen kirkon katon alla vapaasti kokoontua myös erikseen viettämään jumalanpalvelusta ja ehtoollista. Ihmisten pakottaminen tai kiristäminen ei uskon ja omantunnon asioissa koskaan johda mihinkään rakentavaan ratkaisuun. Vakaumuksen ja omantunnonvapauden kunnioittaminen on parempi tie.