28.3.2002

Dosentti Sammeli Juntunen, joka toimii ekumeniikan assistenttina Helsingin teologisessa tiedekunnassa, on kirjoittanut yhden merkittävimmistä klassista kristinuskoa puolustavista kirjoista pitkään aikaan, Horjuuko kirkon kivijalka (Kirjapaja 2002).

Juntunen kuvailee kirjassaan kaksi täysin toisistaan poikkeavaa näkemystä siitä, mistä kristinuskossa oikeastaan on kysymys. Molemmat näkemykset ovat edustettuina suomalaisessa kirkollisessa kentässä. Ensimmäinen on seuraavanlainen käsitys:

Uusi testamentti sisältää keskenään ristiriitaisia käsityksiä Jeesuksesta. Tämä osoittaa, ettei mitään yhtenäistä käsitystä Jeesuksesta ollut ensimmäisten kristittyjen keskuudessa olemassakaan. Siksi sellaista ei tarvita tänäänkään. Jokaisella saa olla oma yksilöllinen jumalakuvansa, joka määrittää hänen jumalasuhdettaan. Jokainen voi valikoida Uuden testamentin monista Jeesus-kuvista sen, mikä häntä eniten miellyttää. Raamattu ei ole uskon sitova auktoriteetti. Pikemminkin se on eräänlainen uskon virikekirja, josta jokainen valitsee ja hylkää palasia mielensä mukaan. Ratkaisevaa on se, että ihminen rakentaa itselleen sellaisen jumalakuvan, joka auttaa häntä tasapainoiseen ja merkitykselliseen elämään. Juntunen kutsuu tätä ensimmäistä näkemystä jumalakuvateologiaksi.

Hän osoittaa, miten se on läpäissyt koko kirkollisen kentän. Heikki Räisäsestä Matti Hyrckiin useat modernin suomalaisen teologian tunnetuimmat nimet ovat tämän uuden teologisen muotivirtauksen airuita. Teologinen tutkimus ei kuitenkaan tue tällaista näkemystä. ”Kriittisessä tutkimuksessa ei näistä asioista nykyisin vallitse lainkaan niin yksiselitteinen eroavaisuuksia painottava näkemys kuin yliopiston ja osittain myös kirkon pastoraalikoulutuksen kursseilla menneinä vuosikymmeninä annettiin ymmärtää. Tutkimuksen rintamalinjat eivät mene siten, että toisaalla ovat naiivit konservatiivit ja toisaalla rehellisen avarakatseiset eroja painottavat tutkijat, vaikka tätä kuvaa halutaan Suomessa edelleen ylläpitää.”

Vastakkainen näkemys jumalakuvateologialle on se, mitä Juntunen kutsuu ”klassiseksi kristinuskoksi”. Siinä lähtökohtana ovat Jumalan historiassa tekemät pelastusteot. Niissä Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille. Israelilaisille Vanhassa testamentissa ja ensimmäisille kristityille Uudessa testamentissa ei Jumalan pelastustekojen kautta ainoastaan muodostu kuvaa Jumalasta, vaan he kohtaavat Jumalan itsensä. Raamatun erilaisista korostuksista muodostuu ikään kuin katedraali: evankeliumi yhdestä ainoasta maailman Vapahtajasta, jonka elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa ihmiskunnalle avautuu uusi yhteys Jumalaan.

Juntunen toivoo, että kirkon teologit voisivat nyt paneutua perusteiden selvittämiseen. Hän arvelee, että hänen omakin puheenvuoronsa saatetaan vain asettaa johonkin kohtaan konservatiivi-liberaali akselille suostumatta keskustelemaan teologisista perusteista. Hän pitää perusteellista keskustelua teologiasta kirkon tulevaisuuden elinehtona.

Sammeli Juntusen puheenvuoro on erittäin tärkeä keskustelunavaus. Näin terävää ja syvälle luotaavaa analyysia siitä, mitä suuressa osassa vallitsevaa kirkollista hoviteologiaa on vialla, ei ole kukaan kirjoittanut vuosiin.