27.5.2010

Herätys ei tule käskemällä, hehkuttamalla eikä millään muullakaan menetelmällä. Sitä ei tuo pelkästään oppirakennelmien rationaalinen viilaus, liturginen näyttävyys eikä varsinkaan tunteellinen elämöinti. Herätys tulee rukouskammiossa ja uskovien yhteydessä Raamatun sanan avautuessa ja Jumalan Hengen puhaltaessa elämää kylmiin ja kovettuneisiin sydämiin. Sitä me nyt tarvitsemme enemmän kuin ymmärrämmekään.

Luovuttamatonta ja tärkeintä elävässä uskossa on olla Jeesus-keskeinen. Aito Jeesus-keskeisyys merkitsee myös sitoutumista kaikkeen, mitä Raamattu uuden liiton uskoville opettaa. Epäraamatullisten oppien ja käytäntöjen vastustus kirkossa ei ole Jeesus-keskeisyyden vastakohta vaan sen seuraus. Jolle Jeesus on rakas, sille hänen sanansa on rakas ja päinvastoin.

Useat tunnetut henkilöt ovat kiinnittäneet huomiota kristittyjen hengelliseen tilaan ja julistuksen nykyiseen aneemisuuteen maassamme. Muun muassa eläkkeellä oleva teologian tohtori Juhani Forsberg suomii Kirkko ja kaupunki -lehdessä sisällöltään teologisesti huteria saarnoja, joita hänen mukaansa ei jaksa edes kuunnella. Niiden sisällön hukkuminen johtuu hänen mielestään siitä, että kuulijoille vain esitellään ja kuvaillaan kristillistä uskoa ikään kuin ulkopuolelta. ”On tärkeää, että nostetaan esille sellaisia asioita kuin ilmastonmuutos. Mutta jos tämä korvaa varsinaisen ytimen, niin hyvästä asiasta tulee tärkeimmän vihollinen.”

Mikä sitten on Forsbergin mukaan uskon ydintä? Kristuksen sijaisuhri ristillä syntisen ihmiskunnan puolesta. ”Kristus antoi henkensä meidän edestämme vapaaehtoisesti, ja hänen kärsimyksissään oli Jumala itse mukana.”

Tässä lehdessä Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Miikka Ruokanen puolestaan kysyy: ”Uskommeko oikeasti pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan, ja pitäydymmekö hänen meille ilmoittamaansa totuuteen vai emme? Kirkon suurin kriisi on uskonkriisi. Tarvitsemme kokosydämisiä, Kristukselle antautuneita ja Pyhän Hengen johdatuksessa eläviä opetuslapsia.”

Ruokasen mukaan tarvitsemme lisäksi ”uutta helluntaita. Sitä että Pyhä Henki alkaisi koskettaa ihmisten sydämiä uudella tavalla. Nöyryyttäisi meitä katumukseen, kääntymykseen, parannukseen ja sitä kautta uuteen, tuoreeseen ja virvoittavaan uskoon.”

Forsbergin ja Ruokasen huoli on aiheellinen. Heidän mainitsemansa tarpeet koskevat yhtä hyvin herätysliikkeitä kuin kirkkoa ja sen seurakuntia. Missä näky puuttuu, siellä kansa hukkuu. Lähetyskentiltä tulee nykyään enemmän tietoa uskoon tulleista ihmisistä kuin kotimaasta. Näin ei voi jatkua kovin kauan, sillä lähetys elää herätyksestä ja aito herätys kanavoituu aina lopulta lähetykseen.

Pohjoismaiden uskovat eivät koskaan ole olleet yhtä varakkaita kuin nykyisin, ja silti vapaaehtoinen lähetyskannatus vähenee lähes kaikkialla Pohjolassa. Ruokasen kaipaama hengellinen uudistus toisi myös uuden lähetysrakkauden maamme kristikuntaan. Pyhällä Hengellä täyttymisestä seuraa Apostolien teoissa se, että kristityt puhuvat Jumalan sanaa rohkeasti. He sitoutuvat Raamattuun ja julistavat sitä lyhentämättömällä auktoriteetilla sekä itselleen että muille.