10.5.2007

Seurakunta on kirjaimellisesti sytyttänyt valot hädänalaisten ihmisten elämään, kertovat diakoniatyöntekijät. Kun yksinhuoltajaperheen rahat eivät ole riittäneet kalliin sähkölaskun maksamiseen, on hädässä käännytty diakoniatyöntekijän puoleen. Jääkaappi on jälleen lähtenyt käyntiin, valot ovat syttyneet ja talo alkanut lämmitä, kun seurakunta on maksanut sähkölaskun.

Diakoniatyössä kohdataan koko elämän kirjo, yksinäisyys, ihmissuhdeongelmat, väkivaltaisuus, alkoholismi, taloudelliset ongelmat ja niin edelleen. Joka viikko tuhannet suomalaiset saavat tuntuvaa apua, jota he eivät saisi ilman kirkon diakoniatyötä. Kun kuvaan liitetään vielä lähetystyö, niin ymmärtää, miten laajasti vaikuttavaa avustustyötä ja inhimillisten olojen parantamisoperaatioita kristillinen kirkko jatkuvasti tekee.

Silti jotkut, itse sekä taloudellisesti että henkisesti hyvin toimeentulevat, eivät välttämättä näe tämän työn arvoa. Varsinkin jos muiden ihmisten hätä ei erityisemmin kosketa, saatetaan jopa ehdottaa niidenkin vähäisten rahojen poistamista, mitä nyt käytetään lähetys- ja diakoniatyön kautta muiden hyväksi. Hyvin vähäisiähän nämä varat lopulta ovat, kun niitä vertaa siihen, kuinka paljon käytetään lukemattomiin muihin asioihin, esimerkiksi viihteeseen ja ylellisyyksiin.

Lähetys ja diakonia ovat molempien luojasta – Jeesuksesta Kristuksesta – asti olleet naimisissa keskenään. Valtava osa lähetystyöstä on diakoniaa, joka kuuluukin lähetystyöhön erottamattomasti.

Mutta miksi diakoniatyö on tiedotusvälineissä lähes näkymätöntä? Eikö köyhyyttä ja kurjuutta haluta nähdä? Vai halutaanko ne näinä kovien arvojen aikoina nähdä ainoastaan niistä kärsivien ihmisten omaksi syyksi?

Suomenruotsalaisen Kyrkpressen-lehden päätoimittaja Stig Kankkonen kirjoittaa: ”On vain niin, että tuntuu paremmalta puhua rikkaista ja terveistä ja esitellä heitä kuin köyhiä ja sairaita. Todellinen ongelma tästä tulee silloin kun ne, joilla on enemmän tai vähemmän taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, unohdetaan siellä missä hyvinvointia jaetaan, ja kiinnostus keskitetään siihen, miten ne joilla asiat ovat hyvin, voisivat saada ne vielä paremmiksi.”

Kyse on arvoista ja asenteista. Siitä, miten me näemme lähimmäisemme. Kristinusko korostaa ihmisen vastuuta toisista. Kaikki eivät ole köyhiä ja sairaita omasta syystään. Jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä voittamaan luontainen taipumuksensa ajatella ensin ja ainoastaan omaa hyvinvointiaan.

Rehellisesti puhuen maapallolla on elänyt vain yksi ainoa ihminen, joka eli ja kuoli täysin muita varten. Mutta tarkoitus on, että hänen asenteestaan tarttuu jotain meihinkin. Päättäjien ja meidän kaikkien käyttöön pitäisi julkaista uusi sanakirja. Siinä selitettäisiin, mitä tarkoittavat sellaiset käytöstä poistuneet sanat kuin itsensä kieltäminen, nöyryys, omastaan antaminen, uhrautuvaisuus ja muut vastaavat.

Kirkko sanoo usein olevansa ”pienen ihmisen puolella” ja ”syrjäytyneiden ja marginalisoituneiden kirkko”. Siksi sen on myös valvottava itseään, ettei käy niin, että se lukee näihin ihmisryhmiin kaikki muut paitsi ne, joita se itse tällä hetkellä syrjii ja marginalisoi. Vain korjaamalla jatkuvasti myös omaa asennettaan kirkko voi edelleen jatkaa monenlaisten valojen sytyttämistä ihmisten elämässä.