24.11.2005
Vanhojen herätysliikkeiden alkuaikoina uskovat halusivat usein erottautua ei-uskovista myös ulkoisten seikkojen kuten pukeutumisensa tai käyttäytymisensä puolesta. Tietenkään kukaan ei tiennyt, mitä sydämen tasolla lopulta liikkui, mutta uskovilta edellytettiin silti tiettyjä tuntomerkkejä.
Ongelmana oli usein se, ettei läheskään kaikille edellytetyille tuntomerkeille ollut erityisen selviä perusteita. Myös vakaumuksen tasolla piti omaksua Raamatun totuuksien lisäksi joitakin uskomuksia, joista Raamatussa ei puhuttu yhtään mitään.
Nyt ongelmamme ovat usein vastakkaiset. Nykyisen uskovien sukupolven keskuuteen on levinnyt uudenlaisia asenteita. Niiden mukaan ei välttämättä nähdä paljon mitään yhteyttä toisaalta henkilökohtaisen uskon ja toisaalta oman moraalin tai käyttäytymisen välillä. Vakaumuksen suhteen katsotaan, että voidaan valikoida, mitä Raamatusta uskotaan ja mitä ei.
Tällainen asenne ei suinkaan ole ongelmaton. Siitä voisi mainita useita esimerkkejä. Suhteessa alkoholiin pidetään entisajan lähes sääntönä pidetyn absolutismin sijasta sallittavana myös juopua ajoittain, vastoin apostoli Paavalin kieltoa (Ef. 5:18). Sukupuolimoraalin alueella vanhat keskustelut siitä, ”kuinka pitkälle seurusteluaikana voi mennä”, alkavat olla melko harvinaisia. Tilalle on yhä useammin tullut ympäröivästä kulttuurista opittu ajattelu, jonka mukaan aktiivinen sukupuolielämä kuuluu avioliiton lisäksi myös pysyvään seurusteluun. Hepr. 13:4 ja muut Raamatun opetukset tästä aiheesta ovat unohtuneet, tai niitä ei pidetä sitovina.
Kun ennen eroteltiin uskovia ja ei-uskovia ulkoisin keinoin, siitä seurasi joskus ulkokultaisuutta ja ihmisten omantunnon sitomista sääntöihin, joita Raamatussa ei edes mainita. Nykyään vallalla oleva ajattelu puolestaan johtaa helposti rikkomaan Raamatun selviä opetuksia. Uuden testamentin kirjeiden käytännön uskonelämän ohjeita ei välttämättä oteta todesta. Yleisen asenteen mukaisesti Paavalin ajatellaan jopa ”pistelleen vähän omiaankin joukkoon”, ja siksi meidän ei tarvitsisi noudattaa kaikkia hänen neuvojaan.
Pohjalla on syvällinen auktoriteettikriisi: ihminen haluaa päättää kaikesta itse. Uuden testamentin opetus Jeesuksen herruudesta uskovan elämässä on unohtunut tai kielletään. Kuitenkin me uskomme Jeesukseen – Herraamme. Emme voi aidosti sitoutua Jeesukseen Vapahtajana sitoutumatta samalla häneen Herrana.
Jeesus johtaa omiaan käytännössä Raamatun sanan – erityisesti apostolien opetuksen – kautta. Kaikki Uuden testamentin opetus on Jeesuksen antamaa opetusta, joko suoraan evankeliumeissa tai apostolien kautta kirjeissä. Joka kieltää Uuden testamentin opetuksen, kieltää samalla Jeesuksen herruuden elämässään.
Kukaan ei tietenkään voi sanoa eläneensä kaikkien Uuden testamentin neuvojen mukaisesti. Kaukana siitä. Kysymys on siitä, että ympäröivän kulttuurin paineesta huolimatta säilytämme Raamatun opetusten arvovallan elämässämme ja elämme parannuksessa ja anteeksiantamuksessa.