13.1.2005
Minkälainen on vastuullinen ja mielekäs tapa elää maailmassa, joka on täynnä kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta? Entä mikä antaa toivoa elämään?
Nämä ovat jälleen relevantteja kysymyksiä Bengalinlahden suurkatastrofin uutisten jatkuessa yhtä lohduttomina päivästä toiseen. Niitä kysyvät myös ihmiset, joita katastrofi ei välittömästi koskettanut.
Vuoden alkupäivinä Suomessa vieraili norjalaisen Misjonssambandetin (NLM) johtaja Ola Tulluan. Hän on itse ollut 20 vuotta työssä katastrofista nyt pahimmin kärsivässä maassa, Indonesiassa. NLM, joka noin 500 lähetystyöntekijällään on Pohjoismaiden suurin luterilainen lähetysjärjestö, on juuri tehnyt Norjan ulkoministeriön kanssa sopimuksen suuresta avustusprojektista Indonesiaan. Tulluanin haastattelu löytyy tämän lehden keskiaukeamalta.
Ole Tulluan muistutti suomalaisia jokaisen uskovan ihmisen vastuusta ja etuoikeudesta olla mukana lähetystyössä. Jumala on antanut jokaiselle omalleen kutsumuksen ja tehtävää varten tarvittavat lahjat. Antamalla lahjansa ja mahdollisuutensa Jumalan käyttöön jokainen kristitty voi palvella lähimmäistään lähellä ja kaukana. Lähetysvastuussa mukana oleminen on vastuullista elämäntyyliä.
Usein katastrofin kourissa on hedelmällisempää kysyä, miten tästä eteenpäin, kuin kysyä miksi.
On tärkeä säilyttää realistinen, Raamatun mukainen näkemys kärsivästä maailmasta. Raamattu kertoo, että maailma ei ole nyt normaalissa tilassa. Maailma luotiin alun perin paikaksi, jossa ei ole mitään kärsimystä, pahuutta eikä luonnonkatastrofeja. Historiassa tapahtunut syntiinlankeemus muutti ihmisen ja maailman koko olemassaolon. Sen jälkeen maailmassa on ollut kärsimystä enemmän kuin kukaan pystyy ymmärtämään.
Yksinomaan luonnonkatastrofeissa on kuollut 30 viime vuoden aikana käsittämätön määrä ihmisiä: Vuonna 1970 Bangladeshissa 300.000; 1976 Tangshanissa Kiinassa 250.000; 1991 Bangladeshissa 138.000. Ja nyt Bengalinlahdella kuoli ainakin 160.000 ihmistä. Maailman kaikkien aikojen tuhoisin maanjäristys lienee tapahtunut Shansiassa Kiinassa vuonna 1556, siinä kuoli ehkä 830.000 ihmistä. Tämä on jo niin paljon kärsimystä, että siihen ei pysty lamautumatta edes eläytymään. Joskus kun voi tuntua ylivoimaiselta seurata yhdenkin ihmisen kärsimystä. Ylellinen, hyvinvoiva elämä on tämän planeetan historiassa poikkeustila.
On tärkeä nähdä koko elämänsä, sen jokainen päivä, Jumalan suurena lahjana ja etuoikeutena.
Hyvinvointi-Suomessa ei kenties pitkään aikaan ole korostettu Raamatun opetuksia, jotka vertaavat kristityn elämää sotilaan elämään. Tässä sodassa me kaikki haavoitumme joskus. Me myös lankeamme ja turmelemme itsemme lisäksi paljon muutakin.
Kristillisessä lauluperinteessä maailmaa verrataan kärsimyksen laaksoon ja elämää erämaavaellukseen. Kristitytkin joutuvat kohtaamaan elämässään myös ansaitsematonta kärsimystä. Job ei kärsinyt syntiensä, vaan hurskautensa tähden.
Entä se toivo?
Joskus kärsimyksen keskellä ei voi edes puhua toivosta. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen jälkeisinä vuorokausina opetuslapset eivät kyenneet vastaanottamaan mitään toivoa. Olisi tuntunut sopimattomalta puhua toivosta. Sen aika tuli myöhemmin, kun Jeesus oli noussut kuolleista. Katastrofin koskettamalle on ensin annettava aikaa itkeä epätoivonsa ristin juurella. Ilo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä tulee myöhemmin. Molemmat ovat erottamaton osa kristillistä uskoamme.