15.11.2001

Maallistuneessa yhteiskunnassa kysymys Jumalasta ja hänen johdatuksestaan on työnnetty kauas ihmisen tajunnan keskipisteestä. Elämän äärirajojen – syntymän, kuoleman, kärsimyksen, onnettomuuksien ja sairauden – edessä jumalakysymys nousee kuitenkin jälleen voimalla esille. Maallistunutkin ihminen toteaa ”läheltä piti” -tilanteen jälkeen: ”Ei ollut vielä minun aikani lähteä” tai ”Kai minulla on vielä jotakin tehtävää täällä”. Järkyttävien onnettomuuksien edessä uskonasioihin nähden välinpitämättöminkin saattaa kysyä tosissaan ”Miksi?”

Ateistisen maailmankatsomuksen näkökulmasta miksi-kysymys on täysin turha, itse asiassa se on absurdi, mieletön. Atomit, jotka materialistisen ateismin mukaan perimmältään ohjaavat kaikkia tapahtumia maailmankaikkeudessa, eivät voisi vähempää välittää meidän kysymyksistämme tai tuskastamme. Onhan koko meidän olemassaolommekin ateistisesta näkökulmasta väistämätöntä kehityskulkuaan noudattavan luonnon sairas vitsi. Ihmisen elämällä ei tämän näkemyksen mukaan ole – eikä sillä voikaan olla – mitään tarkoitusta. Niin kuin filosofi Sartre ilmaisi asian: ”Jokainen on syntynyt ilman tarkoitusta, yrittää pidentää elämäänsä heikkouttaan ja kuolee sattumalta.” Jo se, että ihminen kyselee perimmäistä tarkoitusta, on ateistisen materialismin mukaan osoitus eräänlaisesta mielen sairaudesta.

Uskovalle ihmiselle tilanne on aivan toisenlainen. Hän kohtaa kysymyksen Jumalan johdatuksesta usein hyvin konkreettisena ja kipeänä. Mikä on Jumalan tahto minun elämässäni? Miksi Jumala salli tämän pahan tai vääryyden tapahtua, vaikka halusin tehdä hänen tahtonsa?

Jumalan johdatuksessa on ihmisen kannalta kaksi puolta.: Jumalan ilmoitettu tahto ja Jumalan salattu suunnitelma. Jumalan johdatuksessa eläminen ei ole nuoralla tanssimista. Se ei ole kuin peliä, jossa on löydettävä pisteeltä toiselle tai muuten kadottaa sen kuvion, jota Jumala yrittää elämästämme piirtää.

Pikemminkin johdatus on kuin tiellä kulkemista. Tiellä on kaksi laitaa, mutta myös tilaa liikkua vapaasti.

Jumalan ilmoitettu tahto Raamatussa kertoo, missä ovat tien rajat, ja niiden sisällä uskova kutsutaan toteuttamaan ihmisen kasvun kannalta äärimmäisen tärkeää itseohjautuvuutta. Itseohjautuvuuden vastakohtana on tilanne, jossa ihminen on kuin purjevene jota ei ohjata peräsimestä vaan joka on tuulten heiteltävänä. Johdatus ei ole sitä, että olemme vain muiden ihmisten tai vaikeaselkoisten subjektiivisten ”merkkien” pompoteltavina.

Uskova on kutsuttu istahtamaan itse elämänsä ohjauspyörän taakse ja ohjaamaan omaa elämäänsä Jumalan viitoittamalla tiellä. Juuri näin toteutuu  Jumalan johdatus. Jumala ei ole halunnut johdattaa meitä tahdottomina robotteina, vaan Raamattu opettaa, että meidät on kutsuttu ymmärtämään, mikä on Jumalan tahto, ja seuraaman sitä. Silloin saamme myös luottaa elämässämme siihen, että Jumalan viisas ja hyvä suunnitelma on kaiken takana, silloinkin kun kohtaamme selittämättömän vaikeita ja tuskaisia asioita.

Jumala ei ole velvollinen selittämään meille salattuja aivoituksiaan ja toimiaan. Niissä asioissa, joista Raamattu ei puhu, Jumalan johdatus on salattu. Meidän on tyytyminen siihen, mitä hän on meille omasta suunnitelmastaan Raamatussa kertonut. Sitä ei pidä alittaa, eikä ylittää. Usko ei ilmene siinä, että opettelee tulkitsemaan kaikenlaisia subjektiivisia johdatuksen ”merkkejä” omassa elämässään, vaan siinä, että oppii luottamaan taivaalliseen Isään, jonka kaikki lupaukset – poikkeuksetta – lopulta toteutuvat.

 

ÄLÄYS:

Jumala ei ole halunnut johdattaa meitä tahdottomina robotteina, vaan Raamattu opettaa, että meidät on kutsuttu ymmärtämään, mikä on Jumalan tahto, ja seuraaman sitä.