Henkilöseurakuntien mahdollistaminen uudessa seurakuntarakenteessa (Edustaja-aloite 4/2014)

Puheenvuoro keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 9.00

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kollegat. Tämä on ainakin kolmas kerta, kun Aulis Ansaharjun tekemän aloitteen kaltainen aloite on tehty kirkolliskokoukselle. Viimeksi henkilöseurakuntien hylkääjät myönsivät, että on tilanteita, joissa ihmisen mahdollisuus valita, mihin seurakuntaan hän haluaa kuulua, muulla perusteella kuin maantieteellisesti, olisi erittäin hyvin perusteltua. Esimerkiksi sellainen tilanne, jossa muuttaa kadun yli toiselle puolelle ja siirtyy rajan yli, ja pitäisi jättää se seurakunta, jossa on pienestä lapsesta asti saanut ystäviä ja kasvanut, ja sitten pitäisi vaihtaa aivan toiseen seurakuntaan.

Mutta henkilöseurakuntien vastustajat esittivät silloin lähinnä kolme argumenttia sitä vastaan. Ensimmäinen oli se, että henkilöseurakunta rikkoisi teologisesti yhtenäisen avoimen ehtoollispöydän. Mielestäni näin ei olisi. Eiväthän Suomessa kansankirkkoon kuuluvat koskaan kokoonnu yhteen pitkään ehtoollispöytään Turusta Lappiin. Lukuisten fyysisesti erillään olevien ehtoollisenviettojen yhtenäisyyden takaa pikemminkin sama opetus, usko ja tunnustus, eli juuri sellaiset asiat, joihin henkilöseurakuntia kaipaavat haluaisivatkin sitoutua.

Käytännöllisesti henkilöseurakuntia vastaan esitettiin viimeksi myös se, että niissä kirkollisveron määräytyminen ja muu hallinto olisi hankalaa. Aulis Ansaharju vastaa mielestäni aloitteessaan tähän hyvin sanomalla, että tämä ei ole uskottava perustelu nykyisten tietojärjestelmien aikakaudella. Olen itse samaa mieltä. Ajatus vanhasta hengellisestä yhtenäiskulttuurista murtuu täällä kansankirkossa kuitenkin sitten hitaasti, vaikka siitä paljon puhutaan. Unelma organisatorisesti, joskaan ei enää vuosikymmeniin opillisesti, yhtenäisestä kansankirkosta elää yhä vahvana. Mutta tällaista yhtenäisyyttä on nykykulttuurissa hyvin vaikea ylläpitää. Kirkkokansan ja pappien muodostaessa jatkuvasti yhä uusia jumalanpalvelusyhteisöjä se on pirstaloitunut jo kaikissa pohjoismaisissa kansankirkoissa. Ja on syytä muuten huomata, että kaikissa muissa Pohjoismaissa on jo jonkintapaisia henkilöseurakuntia. Monet kirkon sisäiset ristiriidat voitaisiin näillä väistää ja työrauha saavuttaa ainakin joissakin yhteyksissä tehokkaasti. Nimittäin hyväksymällä kansankirkon sisäinen teologinen ja organisatorinen moninaisuus ja hyväksymällä henkilöseurakunnat.

Siis jotenkin ytimeltään minusta tässä on kysymys siitä, että aika, jolloin kaikkien ihmisten on pakko kuulua johonkin tiettyyn maantieteellisesti määräytyneeseen seurakuntaan, on auttamattomasti vanhentumassa. Ihmiset liikkuvat jo nyt yli seurakuntarajojen – vakaumuksellisista syistä, käytännöllisistä syistä, ja monella muulla perusteella. Käytännössä jo nyt lukuisat jumalanpalvelusyhteisöt toimivat henkilöseurakunnan tavoin. Jos ajattelee jossain Helsingin alueella, Tuomasmessusta alkaen, ei niihin millään maantieteellisellä perusteella tulla. Niihin tullaan autoilla ja muilla kulkuvälineillä eri puolilta sen takia, että koetaan, että haluan tähän yhteisöön sitoutua, näihin paimeniin tässä. Sitä on joka paikassa, tällaista liikehdintää, ja se ei tule poistumaan, vaan käsittääkseni, niin kuin täällä ovat monet todenneet, se tulee kasvamaan.

Kolmas asia, joka aiheuttaa, ja aiheutti silloin viime kerrallakin pelkoa tämän aloitteen suhteen on se, että se romuttaisi nykyisen parokiaalisen järjestelmän. Ei se mitenkään sitä romuttaisi – jos tämmöinen mahdollisuus olisi nyt olemassa, eiväthän sitä käyttäisi hirvittävän monet ihmiset, sitä käyttäisi joku tietty määrä ihmisiä, ja se voisi ihan hyvin olla olemassa rinnan sen parokiaalisen järjestelmän kanssa, joka nyt on olemassa. Näillä perusteilla en ole vielä kuullut sellaista argumenttia, joka oikeasti kaataisi tämän, vaan minä kannatan tätä, ja ilokseni viimeksi huomasin, että kannattajia on riippumatta teologisesta näkökulmasta laidasta toiseen. Kannatan Aulis Ansaharjun aloitetta.