Lakivaliokunnan mietintö 4/2007 kirkkohallituksen esityksestä 2/2006, joka koskee kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamista

Puheenvuoro keskiviikkona 7 päivänä marraskuuta 2007 klo 9.00

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokouskollegat. Vielä muutama huomio tähän pitkäksi venähtäneeseen keskusteluun, mutta on hyvin tärkeä aihe niin varmaan on syytä keskustella pitkään. Lakivaliokunnan mietintö sisältää näkökulmia, jotka luovuttavat pois kirkon itsenäisyyttä. Joitakin perusteluja tälle näkemykselle: Erityisen ongelmallinen on tässä monesti esillä ollut 19 §, eli niin sanottu syrjintäpykälä. Sen mukaan siis kirkko ei saisi työnantajana virkasuhteeseen ottaessaan ja virkasuhteen aikana ilman hyväksyttävää perustetta asettaa hakijoita, eikä viranhaltijoita eri asemaan henkilöön liittyvän syyn perusteella. On selvää, että kirkossa ei saa esiintyä syrjintää. Kirkossa ei pitäisi hyväksyä sellaistakaan syrjintää, jota ihmisten säätämät lait eivät edes tunnista syrjinnäksi. Syrjintäkäsite on kirkossa laaja-alaisempi ja käsittää myös lainsäädännön ulkopuolelle jäävän lähimmäisen syrjimisen. Syrjiväksi tulisi kirkossa nähdä sellainenkin lähimmäisen väärä kohtelu, jota ei ole kriminalisoitu tai laissa määritelty syrjinnäksi, vaikka se ei olisikaan lain mukaan tuomittavaa. Kirkon omista perusteista käsin tällainenkaan syrjiminen ei voi olla hyväksyttävää. Aivan ratkaisevaa kirkon kannalta on se, miten syrjintä määritellään.

Kirkon kannalta on olennaista, että eri asemaan asettaminen hyväksyttävällä perusteella ei ole syrjintää. Nyt siis laissa kunnallisesta viranhaltijasta, työsopimuslaissa, yhdenvertaisuuslain 6 §:ssä ja rikoslain 47 luvun 3 §:ssä olevat, toisistaan jonkin verran poikkeavat, kiellettyjen syrjintäperusteiden luettelot, on tässä kirkkolain ehdotuksessa jätetty tietoisesti kokonaan pois. Tällaisia kiellettyjä syrjintäperusteita ovat, niin kuin täällä on mainittu, mutta toistan vielä, esimerkiksi henkilön uskonto, mielipide, vakaumus, perhesuhteet tai sukupuolinen suuntautuminen. Luettelon poisjättäminen ei muuta lain oikeudellista asemaa. Se, että nämä luettelot ei-hyväksytyistä eri asemaan asettamisen perusteista jätetään pois, on omiaan hämärtämään lain voimaan saattamisen vaikutusten ymmärtämistä. Luettelohan sisältää esimerkkejä siitä, minkälaisiin asioihin tätä lakia sovelletaan. Syrjintäpykälään sisältyvä ajatus, että uskonnolliseen yhdyskuntaan töihin otettaessa henkilöä ei saisi asettaa eri asemaan esimerkiksi uskonnon tai vakaumuksen perusteella, on täysin kestämätön niin kuin me kaikki ymmärrämme. Juuri tässä kohden kärjistyy ongelma, joka syntyy siitä, että yhteiskunnallisia lakeja sovelletaan kirkon elämään huomioimatta kirkon omalaatuisuutta. Se johtaa tilanteeseen, jossa kirkolle yksikertaisesti tulee vaikeuksia olla ja toimia kirkkona.

Juuri esimerkit kielletyistä syrjintäperusteista osoittavat, miten ongelmallinen koko syrjintäpykälä kirkon kannalta on. Syrjintäpykälän kaltainen laki voi sopia hyvin yhteiskuntaan, mutta se ei sovi uskonnollisen yhdyskunnan laiksi, ellei siihen esitetä selkeitä julkilausuttuja, kirkon omasta normipohjasta nousevia rajoituksia. Nyt pöydällä olevassa esityksessä näitä rajoituksia ei lausuta julki. Siksi on hyvät syyt pelätä niin kuin täällä on puheenvuoroissa todettu, että tästä syystä tämä lakiesitys sitoo kirkon kädet sen ottaessa kantaa esimerkiksi parisuhdekysymykseen. Perustevaliokuntahan esitti lausunnossaan tästä kirkkohallituksen esityksestä, että esitystä ei saisi muokata sellaiseen muotoon, että se etukäteen sitoo kirkon kädet. Nyt tämä perustevaliokunnan toivomus ei mielestäni kyllä toteudu. Tämä lakivaliokunnan esitys toimii juuri niin kuin perustevaliokunta toivoi, että se ei toimisi. Jos kirkko nyt tässä käsiteltävänä olevassa virkamiesoikeudellisia säännöksiä koskevassa asiassa itse hyväksyy käsiteltävänä olevan syrjintäpykälän omaan kirkkolakiinsa sillä ei voi olla enää perusteita vapauttaa itsensä tämän lain ja siitä annettujen kiellettyjen syrjintäperusteiden luettelon soveltamisesta, vaikka sen omasta tunnustuksesta ja opista nousisikin perusteita toimia näin. Toisin sanoen, jos kirkko päättäisi nyt esitetyllä tavalla, se turhentaisi sille alun perin suodun vapauden ratkaista kirkon uskonopin, uskon harjoittamiseen liittyvät asiat omista lähtökohdistaan. Tähän pelkoon, että näin tulee käymään, jos syrjintäpykälä otetaan kirkkolakiin on tänäänkin vastattu, että sillä ei ole tämän asian kannalta väliä otetaanko syrjintäpykälä kirkkolakiin, koska se on joka tapauksessa olemassa maallisessa laissa ja se pätee näin ollen myös kirkkoon. Mielestäni asia ei kuitenkaan ole näin. Useat lakivaliokunnan kuulemat asiantuntijat korostivat vastauksena suoraan kysymykseen, että siinä on eroa, otetaanko syrjintäpykälä kirkkolakiin vai ei. Heidän mukaansa syrjintäpykälän ottaminen kirkkolakiin ensinnäkin vahvistaa sen merkitystä kirkon kannalta ja se korostaa, että kirkko pitää asiaa tärkeänä. Syrjintäpykälän poisjättäminen puolestaan vahvistaisi kirkon itsenäisyyttä. 19 § ratkaisee ennalta kirkon suhtautumisen samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Jos tässä käsiteltävänä on 19 § tällaisenaan, kirkolliskokouksen esitys säädetään kirkkolakiin. Ellei samanaikaisesti tehdä kirkon opista johtuvaa sukupuolista suuntautumista koskevaa varausta, se on selvästi, joskin voidaan ehkä sanoa epäsuorasti, mutta selvästi, hyväksyvä kannanotto tämän tyyppiseen seksuaaliseen poikkeavuuteen, kuten samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin nimenomaan tämän yhdenvertaisuuslain soveltumisalalla. Varovasti sanoen minun on vaikea tajuta, ettei tätä nähdä. Kirkko voi monessakin tilanteessa olla kulloisenkin yhteiskunnallisen lain paineen alaisena esimerkiksi tavalla, josta piispa Pihkala edellä kertoi. Mutta onhan aivan eri asia se, että kirkko itse säätää itselleen lain, joka sitoo sen käsiä. On täysin eri asia olla yhteiskunnallisen lain painostuksen alaisena ja elää siellä oman uskon ja tunnustuksen perusteella niin kuin kirkko tekee lukemattomissa maissa kuin se, että säädetään itse itselle lakeja, jotka ovat ongelmallisia. Kysymys olisi silloin, että löytyisikö siinä tapauksessa maastamme yhtään tuomioistuinta, joka esimerkiksi työhönottotilanteessa tulkitsisi hyväksyttäväksi perusteeksi kirkon viranomaisen päätöksen olla valitsematta esimerkiksi papin virkaan homoseksuaalisesti suuntautunutta ja rekisteröidyssä parisuhteessa elävää tai muuten homosuhteessa elävää henkilöä.

Yhdenvertaisuuslain käsitteistöön viittaaminen tässä 19 §:ssä johtaa sen soveltamiskäytäntöön myös kirkkoa koskien, vaikkei ehdotettu säännös lausukaan yhdenvertaisuuslain soveltamisesta kirkossa. Tähän soveltamiskäytäntöön jouduttaisiin ymmärtääkseni itse asiassa heti tämän kirkkolain tultua voimaan, koska kirkon kannan samaa sukupuolta olevista, rekisteröidyistä parisuhteista sanotaan olevan epäselvä. Tämä puolestaan merkitsisi tulkinnassa etusijaa syrjintäkiellolle. Meille on tänäänkin vakuutettu, että syrjintäpykälä ei ratkaise kirkon kantaa rekisteröityneisiin parisuhteisiin, koska kirkko voi omasta normiperustastaan käsin esittää hyväksyttävän syyn poiketa syrjintälaista. Mutta ymmärtääkseni siinä tapauksessa pitäisi tehdä tuo kirkon omasta perusteesta nouseva päätös ensin. Nyt aiotaan säätää ensin laki, sitten katsotaan onko meillä mahdollisesti peruste poiketa siitä. Tämä järjestys on nurinkurinen ja se sitoo kirkon kädet ennakolta. Lakivaliokunnan kannanotto perustuu koko ajan siihen oletukseen, että kirkolla ei ole kantaa samaa sukupuolta olevista parisuhteista, muuten tämä keskustelu olisi todennäköisesti lyhyempi. Tämä on historiallisesti täysin kestämätön ajatus. On aivan ilmeistä, että kirkolla on tässä asiassa ollut selkeä kanta lähes 2000 vuoden ajan. Tämä kanta on noussut suoraan Raamatusta ja viimeksi, kun katsoin, kirkko sitoutuu edelleen tunnustuksensa ensimmäisessä perustavassa pykälässä pyhään Raamattuun uskonelämän ylimpänä ohjeena. Siksi sille pitäisi olla ratkaisevaa se, mitä esimerkiksi hiippakuntadekaani, dosentti Kai Peltonen sanoi kirkon ensimmäisessä samaa sukupuolta olevien parisuhdetta käsittelevässä seminaarissa. Lainaus: ”Jos Suomen evankelis-luterilainen kirkko siunaa rekisteröidyt parisuhteet ja hyväksyy eri tehtäviinsä pappeutta myöten henkilöt, jotka elävät rekisteröidyssä parisuhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, pulma on se että Raamattu, Mooses, Jeesus ja Paavali olisivat eri mieltä.” Samassa seminaarissa alustuspuheenvuoron käyttänyt teologian tohtori Olli-Pekka Vainio muistuttaa, että Raamatun käskyt tässä asiassa ovat ”johdonmukaisia, ehdottomia, ankaria ja niitä esiintyy molemmissa testamenteissa”. Syrjintäpykälän hyväksyminen olisi omiaan heikentämään kirkon itsenäisyyden lisäksi myös kirkon opetusta avioliitosta, vaikkei nyt käsittelyssä olevan mietinnön sanotakaan olevan kirkon kannanotto sukupuoliseen suuntautumiseen, se on sitä kuitenkin välillisesti. Tämän vuoksi on todettava kristillisen avioliittokäsityksen puolustukseksi tässä yhteydessä eräitä seikkoja. Ensinnäkin länsimaisessa kulttuurissa ja lainsäädössä on samoin kuin kirkon opissa ja käytännössä avioliiton on pitänyt täyttää ainakin neljä vaatimusta ollakseen laillisesti pätevä: 1) sukupuoli, mies ja nainen; 2) määrä, yksi mies, yksi nainen; 3) ikä, ainoastaan naimisiinmenoikäiset voivat avioitua; 4) sukulaisuus, läheisten perheenjäsenten kanssa ei voi mennä naimisiin. Näistä vaatimuksista ei voi poistaa yhtä vaarantamatta samalla muita. Jos sukupuolella ei ole väliä, miksi määrällä olisi?

Tässä yhteydessä on pakko korjata eräs sitkeästi julkisuudessa elävä väärinkäsitys. Lähes kaikkialla, paitsi Tulkaa kaikki -liikkeen kotisivuilla, puhutaan jatkuvasti homokysymyksestä. Todellisuudessa kysymys on laajempi. Oikea nimitys on se, mitä Ruotsissa julkisessa keskustelussa käytetty hbtl-frågan, eli hbtl-kysymys. Kysymys koskee homoseksuaaleja, transseksuaaleja, biseksuaaleja ja lesboja. Ottakaamme esimerkiksi biseksuaalit, siis ne jotka kokevat seksuaalista kiintymystä molempiin sukupuoliin. Ellei heidän kohdallaan hyväksytä samanaikaisesti toteutettavaa tai ainakin peräkkäistä moniavioisuutta tai suhteita, jos ajatellaan ettei tarvitse mennä naimisiin, hehän joutuisivat tukahduttamaan toisen taipumuksensa elääkseen yksiavioisesti. Tämähän on selvä. Ainakin biseksuaalisen elämäntyylin hyväksymisen yhteydessä on siksi hyväksyttävä myös jonkinlainen moniavioisuus. Kysymme vielä kerran: jos avioliiton ei tarvitse olla miehen ja naisen välinen, miksi sen pitäisi rajoittua kahteen henkilöön? Ainakaan raamatullisia perusteita tällaiseen rajoittamiseen ei löydy sen enempää kuin homoseksualismin torjumiseen, pikemminkin joku saattaisi jopa argumentoida päinvastoin. Voidaan myös kysyä, jos luovutaan sukupuolirajoituksista ja määrällisestä rajoituksesta avioliiton suhteen, kestääkö enää ikä- ja sukulaisuusrajoituskaan. Ensimmäinen ja tärkein vaatimus, siis se että avioliitto on miehen ja naisen välinen, on ollut yhteinen kaikille kulttuureille kaikkina aikoina viime aikoja lukuun ottamatta. Ihmiskunnan historiassa ei ole toistaiseksi yhtään yhteiskuntaa, joka olisi asettanut samaa sukupuolta olevien parisuhteet samaan asemaan kuin avioliiton. Vaihtoehtoisia yhteiselämän muotoja on esiintynyt, mutta niitä ei ole rinnastettu miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Syrjintälain ja siihen sisältyvien kiellettyjen syrjintäperusteiden hyväksyminen on omiaan hämärtämään klassista avioliittokäsitystä. Tämä hämärtäminen on erittäin vakava ja ongelmallinen.

Eriävässä mielipiteessäni on muita perusteluja, vastauksia argumentteihin, jotka tässä asiassa on esitetty. Kirkolla on painavat syyt pitäytyä klassisen avioliittonäkemyksen ja torjua samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaaminen tai kirkollinen legitimointi jollakin tavalla. Mitä tahansa yhteiskunnassa tehdäänkin, kirkolla on järkisyiden lisäksi myös omasta oppiperustastaan nousevat syyt olla millään tavoin osallistumatta klassisen avioliittokäsityksen murtamiseen ja sillä on syyt myös vastustaa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkollista siunaamista ja avioliittoon vihkimistä. Nyt joku voi todeta perustellusti, että edustaja Nummela on poikennut kauas käsiteltävänä olevasta asiasta, mutta tässä on selvä linkki. Kirkkolain muuttaminen esitetyllä tavalla kaventaa käytännössä kirkon mahdollisuutta tehdä edellä mainitun kaltaisia sukupuolisen suuntautumisen perusteella tehtäviä rajoituksia.

Mihin virkamiesoikeudellisten säännösten hyväksyminen tässä muodossa oikein johtaisi? Lainaan tässä yhteydessä tänään jo kerran aikaisemmin lainattua lakimiesasessori Pekka Leinoa: ”On hyvin perusteltua kysyä, onko mielekästä kytkeä kirkkoa ja sen hallinnon virkoja sekä kirkolle ominaista pappeutta tämän kaltaisen säädöslinkityksen kautta yhdenvertaisuuslain mukaisen syrjintäkäsitteistön piiriin. Miten olisivat tämän jälkeen selitettävissä tilanteet, joissa osalle, kenties aika isolle osalle, tämä oli minun lisäys tämä kenties aika isolle osalle, kirkon jäsenistä ja työtekijöistä kirkossa uudet sukupuolista suuntautumista koskevat tulkinnat muodostuisivat selkeästi omantunnon kysymyksiksi. Omaksuttu syrjinnän käsitteistö hyvin herkästi tulkitsisi häirinnäksi jo jonkin asteisen pahoinvoinnin työolojen muuttumisesta molemmin puolin yllättävän rekrytoinnin tapahduttua.”Mielestäni Leino on tässä terävästi ennakoinut mahdollista tulevaa kehitystä.

Tässä mietinnössä esiintyy vielä monia muitakin ongelmia. Esimerkiksi ilmaus ”kilpaileva toiminta” ei kerta kaikkiaan sovellu kirkon työhön. 5 luvun 28 §:ssä käytetty ilmaus ”kilpaileva toiminta” on tyystin soveltamaton kirkolliseen toimintaan, kuten jumalanpalvelusten tai muiden kirkollisten toimitusten toimittamiseen. Ja kuitenkin kirkkohallituksen alkuperäisen ehdotuksen mukaan sitä olisi tarkoitus soveltaa juuri tällaiseen toimintaan. Tähänkin täällä on tänään aikaisemmin viitattu. Ilmaisu ”kilpaileva toiminta” muistuttaa jostakin aivan toisenlaisesta yhteiskuntajärjestelmästä kuin missä me ymmärtääkseni vielä tänään elämme. Lakiehdotukseen näyttää sisältyvän myös mahdollisuus papin velvoittamisesta omantunnon vastaiseen jumalanpalvelukseen. On vakavasti kysyttävä, onko kirkkolakiin otettavan yhdenvertaisuuslakiin viittaavan säännöksen todellisena tarkoituksena pyrkimys perustuslain vastaisesti rajoittaa perustuslain 11 §:n kieltoa siitä, ettei kukaan ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Halutaanko kirkkolakiin säännöksiä, joilla voitaisiin kirkon jäseniä ja työntekijöitä pakottaa toimimaan vastoin omaatuntoaan. Ilmeisesti kilpailevaa toimintaa koskevalla säännöksellä taas on pyrkimyksenä rajoittaa kirkon jäsenten uskon ja omantunnon vapauteen kuuluvaa vapautta tunnustaa ja harjoitta uskontoa ja oikeutta ilmaista vakaumus.

Ja vielä, tähän lakipakettiin sisältyy myös niiden naisteologien aseman selkeä heikentäminen kirkossa, jotka ovat kiinnostuneita ja kokevat lahjojensa viittaavan muunlaiseen tehtävään kuin pappisvirkaan. Viittaan tässä luonnollisesti lehtorin viran lakkauttamiseen, joka on niin iso asia, että niin kuin perustevaliokunta lausunnossaan totesi, sitä ei pitäisi päättää ilman, että asia käsitellään kirkolliskokouksessa. Nyt tähän perustevaliokunnan lausuntoon ei ole nojauduttu, sitä ei ole seurattu. Lehtorin viran lakkauttaminen merkitsee kaikkien niiden kirkon naisteologien työmahdollisuuksien ratkaisevaa rajoittamista, jotka eivät syystä tai toisesta halua pappisvihkimystä vaan haluavat toimia oman kutsumuksensa ja lahjojensa mukaisesti lehtorin virassa kirkossa. Ylipäätään, miksi pitäisi olla vain yhdenlaisen viran mahdollisuus, eikä useampia.

Tähän lakipakettiin sisältyy kyllä vielä muitakin ongelmia, mutta olen jo koetellut kärsivällisyyttänne pitkään, joten vastauksena joidenkin hartaisiin rukouksiin päätän puheeni nyt ja edellä sanotun pohjalta esitän, että kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisia säännöksiä ei tulisi saattaa voimaan.