22.6.2006

TV1:n entinen uutistoimittaja Arvi Lind vastaa Helsingin Sanomien haastattelussa (14.6.2006) kysymykseen, mikä häntä huolestuttaa: ”Ihmisen inhimillinen pahuus.” Syvällinen huomio ihmiseltä, jonka elämäntehtävänä on ollut kertoa muille, mitä maailmalla on tapahtunut.

Uutistoimittajan ei ole mahdollista ummistaa silmiään tosiasioilta, niin kuin ranskalaisen tiedemiehen Bernard Le Bovier de Fontenellen (1657-1757), joka oletti: ”Ihminen ei tule koskaan rappeutumaan, hänen viisautensa kasvulla ja kehityksellä ei tule olemaan loppua.”

Arvi Lind on valinnut sanansa hyvin, kun hän puhuu ”ihmisen inhimillisestä pahuudesta”. Monesti pahalle yritetään löytää syy muualta kuin ihmisestä itsestään. Pahuus on helpointa ulkoistaa: Joskus sen syynä on kasvatus ja huonot lähtökohdat, vaikka samassa kodissa, samoilla periaatteilla, yhtä rakkaina kasvatetut lapset voivat päätyä omien valintojensa vuoksi hyvinkin eri teille elämässään.

Toinen yleinen syntipukki on yhteiskunta. Tai aika on paha. Kuitenkin pahana aikana toiset toimivat oikein ja rakentavasti, kun taas toiset kulkeutuvat virran mukana pahuuteen.

Kolmas syyllinen löytyy olosuhteista. Joitakin todella pahoja tekoja saatetaan puolustella, että ne vain tapahtuivat. Vastuullista tekijää ei ole helppo löytää.

Myös uskovat ihmiset syyllistyvät ulkoistamaan pahaa. Syntipukkeja on monia: yhteiskunta, kirkon johto, tv, tai rankemmin itse sielunvihollinen. Milloin mikäkin taho saa ottaa syyt niskoilleen pahuudesta, joka pohjimmiltaan asuu aivan samanlaisena omassa sisimmässä.

Lopulta ihmisen on kuitenkin suostuttava yhteen itsetuntemuksen tärkeimmistä myönnytyksistä: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.”

Niistä päivistä, kun apostoli Paavali kirjoitti nuo sanat, ei ole tapahtunut mitään olennaista ihmisen laadullista kehitystä. Ranskalainen kristitty kirjailija Jacques Ellul toteaa: ”Tappamisen tapa on muuttunut valtavasti: Tšingis-kaani tappoi sapelilla ja me ydinpommilla, mutta käyttäytymismalli on sama. Murha, kateus, alistaminen, nämä eivät muutu. Ihmiset eivät ole nykyisin älykkäämpiä kuin viisituhatta vuotta sitten, eivätkä he ole oikeudenmukaisempia tai missään suhteessa kehittyneempiä. Tietommekaan eivät edes ole paremmat, koska tämän päivän tietotulvan vastapainoksi meillä on heikompi kosketus luontoon, vaistoihin, intuitioihin ja ihmissuhteisiin.”

Joissakin asioissa ihmiskunta on taantunut. Juutalaiskristitty filosofi Lev Sestov toteaa: ”Ihmishenki ei kehity ajan myötä. Tai tarkemmin sanoen: joskus se kehittyy, joskus taas ei ollenkaan. Jos vertaamme 1800-lukua jälkeen Kristuksen 700-lukuun ennen Kristusta, voimme sanoa, että ihmiset ovat uskonnollisessa mielessä taantuneet. Onko meillä Daavidin kaltaista psalminlaulajaa tai Salomon kaltaista viisasta tai Jesajan kaltaista profeettaa?”

Ihmisen oma inhimillinen pahuus vaatii ulkopuolista apua. Me tarvitsemme Vapahtajan, sellaisen joka Jumalan edessä antaa meille anteeksi oman henkilökohtaisen pahuutemme. Ja sellaisen joka voi vaikuttaa meissä, ja meidän kauttamme, edes jotakin hyvää tämän pimenevän ajan keskellä. Sellainen Vapahtaja on meidän syntiemme tähden ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jumalan Poika, Jeesus Kristus.