1.11.2001

Jos kyselytutkimuksiin on luottamista, noin  kolmasosaa suomalaisista odottaa kuoleman jälkeen heidän elämänsä suurin shokki: heidät asetetaan vastuuseen. Vain 55 prosenttia suomalaisista  uskoo tuoreimman kirkollisen gallupin mukaan siihen, että he joutuvat vastaamaan elämästään. Vain 18 prosenttia miehistä ja 28 prosenttia naisista uskoo kristilliseen näkemykseen taivaasta ja helvetistä.

Onko kirkko epäonnistunut näiden  keskeisten totuuksien välittämisessä ihmisille? Vai onko vain niin, että niihin ei haluta uskoa?

Raamattu opettaa hyvin selkeästi kuoleman jälkeisestä elämästä. ”Ihmisen on kerran kuoleminen, ja sen jälkeen tulee tuomio.” Ihmisellä on siis vain yksi ainoa elämä josta hän joutuu kuoleman jälkeen vastaamaan. ”Jolla Poika on sillä on elämä, jolla Poikaa ei ole se ei ole elämää näkevä vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.”  Ne jotka eivät ole henkilökohtaisesti turvautuneet Jumalan antamaan pelastajaan Jeesukseen joutuvat iankaikkiseen kadotukseen, ja ne, jotka uskovat Jeesukseen, pääsevät taivaaseen. Tämä on Raamatun selkeä opetus.

Yksi selitys siihen, miksi niin harva sanoo uskovansa näin, voi olla syvä torjunta. Ajatus siitä, että joutuu kerran vastaamaan motiiveistaan, sanoistaan ja tekemisistään, on niin radikaali, että sen mielellään torjuu mielestään.

Jos mitään viimeistä tuomiota ei ole, koko evankeliumi menettää merkityksensä. Jos ihmistä ei koskaan aseteta vastuuseen eikä ole mitään kadotuksen mahdollisuutta, ajatus siitä, että Jumala antoi oman Poikansa ristille sovittamaan meidän syntimme, turhentuu täydellisesti.

Evankeliumi ei lupaa ihmiselle maallista menestystä ja hyvinvointia. Evankeliumi lupaa armahduksen ja anteeksiantamuksen pyhän Jumalan edessä. Evankeliumi avautuu vasta pyhän Jumalan, viimeisen tuomion ja kahden iankaikkisuusvaihtoehdon valossa. Kun ihminen sanoo, että usko Jeesukseen on hänen elämänsä kallein asia, sen voi syvimmiltään ymmärtää vain ikuisuuden valossa. Jos usko olisi vain tätä elämää varten, uskovat olisivat säälittäviä.

Nykyinen myös herätyskristillisissä piireissä yleinen korostus, jonka mukaan kannattaa uskoa, koska usko antaa niin paljon myös tässä elämässä, on ongelmallinen. Tarkoitus on ilmeisesti houkutella muitakin uskomaan. Mutta entä sitten, kun uskoon liitetyt odotukset eivät tulekaan lunastetuiksi? Entä jos uskostansa joutuu maksamaan hinnan pahanpuhumisen, syrjinnän, jopa vainon muodossa? Tai jos uskova ihminen ei rukouksista huolimatta parane? Tai jos taloushuolet ja ihmissuhdeongelmat riepottelevat vähintään yhtä pahasti kuin ei-uskovaa naapuria?

Uskon tämänpuoleistaminen pinnallistaa ja trivialisoi sen. Olisi parempi myöntää, että oma ihmisyys ei mitenkään poikkea kenenkään muun ihmisyydestä. Silloin voi myös uskottavasti kertoa hyvää uutista iankaikkisesta armahduksesta. Evankeliumin ihanuus, voima ja äärimmäinen ajankohtaisuus on tässä: siinä luvataan puhtaat paperit ja vapauttava tuomio maailmankaikkeuden ylimmässä tuomioasteessa. Sen uutisen rinnalla maallinen menestys tai vastoinkäymiset kalpenevat. Kun ihmisellä on Jumalan armahdus ja hyväksyntä, hänen asiansa ovat syvimmässä mahdollisessa merkityksessä kunnossa. Niin kunnossa, että sen varassa voi jopa kuolla. Se on myös hyvä perusta, jonka varassa voi opetella ihmisenä elämistä.

Kaikenlaiset naiivit kuvitelmat siitä, että kaikki pääsevät taivaaseen, kannattaa hylätä satuiluna. Tosiasia on tämä: jokainen meistä joutuu vastuuseen, ja ratkaisevaa on silloin se, mikä on ollut meidän suhteemme Jeesukseen ja hänen sanoihinsa.