11.10.2007

Suomi on Pohjoismaista ainoa, jossa luterilaisten sisä- ja ulkolähetysjärjestöjen piirissä ei ole perustettu itsenäisiä seurakuntia, niin sanottuja henkilöseurakuntia. Tämä tarkoittaa seurakuntaa, johon liittymisestä jäsenet itse päättävät. Henkilöseurakuntaan, toisin kuin suomalaiseen luterilaisen kirkon kuntarajoihin sidottuun seurakuntaan, ei liitytä automaattisesti sen alueen mukaan, jonne synnytään.

Pohjoismaiset sisälähetykset ovat perustaneet itsenäisiä henkilöseurakuntia pääasiallisesti siksi, etteivät ne hyväksy kirkon voimakasta opillista moniarvoistumista. Motiivina on tarjota jäsenille teologisesti konservatiivinen, klassisen kristinuskon mukainen opetus.

Tällaisten seurakuntien ylläpitäminen tulee tietenkin järjestöille taloudellisesti paljon kalliimmaksi kuin toimiminen yhteistyössä maan valtakirkon kanssa. Vapaudella pysyä uskollisena normaalin kristinuskon perinnölle on hintansa, jonka nämä järjestöt ja osa niiden jäsenistöstä haluaa maksaa.

Yli 90-prosenttisesti itsenäisten seurakuntien jäsenet ovat samalla myös kansallisten luterilaisten kirkkojensa jäseniä. Vain pieni osa heistä on eronnut kirkosta. Hallinnollisesti nämä seurakunnat poikkeavat toisistaan melkoisesti. Pieni osa on korkeakirkollisempia, suurin osa matalakirkollisia. Enemmistöä niistä johdetaan maallikkovoimin.

Yhteensä tällaisia seurakuntia on Pohjoismaissa jo reilut toistasataa.

Myös Suomessa keskustelu henkilöseurakunnista on viime aikoina vilkastunut, Räväkimmin kantaa on ottanut Tuomasmessun isähahmo pastori Olli Valtonen, joka ei näe pakkovallaksi kutsumassaan nykyisessä käytännössä yhtäkään etua. ”Näen alueellisessa pakkojäsenyydessä pelkästään haittoja”, Valtonen toteaa. Hänen mielestään ihmisille pitäisi oikeasti antaa mahdollisuus erilaisuuteen ja sen päättämiseen, minkä seurakunnan jäsen haluaa olla.

Myös kirkon viestintäjohtajan Ingmar Lindqvistin mielestä seurakuntien jäsenyyden rajaaminen maantieteellisesti on aika heittää romukoppaan.

Helsingin yliopiston tutkija, teologian maisteri Valdemar Kallunki puolestaan suosittelee, että kirkko kehittäisi mallia, jossa kuhunkin hiippakuntaan voisi perustaa esimerkiksi viisi henkilöseurakuntaa. Hän toteaa, että kirkon sisällä vaikuttaa nykyään niin erilaisia arvomaailmoja, että niitä on vaikea sovittaa yhteen. Kallungin mielestä ihmisille tulisi luoda mahdollisuus ”liittyä arvoiltaan itsensä näköiseen seurakuntaan”.

Seurakuntien tulisi hänen mukaansa sitoutua luterilaiseen tunnustukseen, mutta elämäntapaa, uskonnon ilmenemistapaa ja arvoja koskevissa asioissa ne voisivat edustaa erilaisia linjoja.

Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka on Kallungin kanssa samoilla linjoilla. Hänen mielestään on enemmän kuin todennäköistä, että tämäntyyppinen kokeilu alkaa. Heikan mukaan on jo kauan ollut nähtävissä, että kirkko moniarvoistuu ja liberaalien ja konservatiivien jännite kasvaa.

Tulevaisuudessa kaikki pohjoismaiset kirkot menettävät niin paljon jäseniään, että on pakko keskustella myös kirkon rakenteista. Samalla henkilöseurakuntia tulee yhä enemmän ja ne kasvavat. Suomessa on nyt korkea aika keskustella tästä asiasta perusteellisesti. Piispa Heikan sanoin ”mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään”.