Kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä vahvistavan työryhmän perustaminen (Edustaja-aloite 2/2011) 

Puheenvuoro tiistaina 3 päivänä toukokuuta 2011 klo 12.30

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokouskollegat. Viime vuosina kirkossa on ollut hyvin paljon puhetta suvaitsevaisuudesta, tilanantamisesta, moniäänisyydestä ja avoimen keskustelun tärkeydestä kirkosta. Nämä korostukset sopivat kuitenkin huonosti yhteen niiden käytännön toimenpiteiden kanssa, joiden kohteeksi monet viranhaltijat ja seurakuntalaiset ovat omassa kirkossaan joutuneet. Kymmenet kirkon ns. klassisen uskontulkintaan pitäytyvät, mutta nykyään vääräksi katsotun vakaumuksen omaavat nuoret ja vanhemmat teologian maisterit eivät saa pappisvihkimystä, tämä on meille tuttu asia. Jo pappeina olevat eivät voi tulla valituiksi uusiin tehtäviin, jos nuorella teologian opiskelijalla on kirkon perinteinen, joka edelleen on myös maailmanlaajan kristillisen kirkon enemmistön näkemys virasta ja jos hän käytännössä haluaa seurata tätä vakaumustaan, normaali tie papiksi on häneltä nykyään suljettu. Tilaa erilaisuudelle ja moniäänisyydelle ei tässä tapauksessa kirkossa ole, edes sellaisen äänen esille tuomiseen, joka on historiallisesti kristillisten kirkkojen ehdottoman enemmistön näkemys. Näin siitä huolimatta, että kun naispappeuspäätös kirkossa aikoinaan tehtiin, laadittiin samalla ponsi, jonka tarkoitus oli varjella niiden kotipaikka ja toimintaoikeus kirkossa, jotka pysyvät perinteisessä kannassa. Nyt on myös tultu siihen, että kirkon herätysliike ja virallinen lähetysjärjestö ei edes pienessä sivukappelissa saisi pitää kirkon perinteisen vakaumuksen mukaista jumalanpalvelusta omille jäsenille. Viittaan tässä mediassa esillä olleeseen Espoon tapaukseen. Näin ajauduttu todella kauas moniäänisyyden sallimisesta käytännössä. Kun vielä otetaan huomioon, että samaan aikaan on itsestään selvää, että niin sanotut sateenkaarimessut voidaan vapaasti pitää eri puolilla Suomea, näyttää siltä, että kirkossa sallitaan ääniä hyvin, hyvin valikoivasti.

Kun viime kirkolliskokouksessa tehtiin päätös rukoushetkestä niiden samaa sukupuolta olevien parien puolesta, jotka ovat rekisteröineet parisuhteensa, vakuuteltiin useasta suusta, useaan kertaan, myös tältä paikalta, että nimen omaan halutaan taata omantunnon vapaus tässä asiassa ja korostettiin, että kirkossa on itse homokysymyksessä sallittava erilaisia näkemyksiä. Tämän jälkeen yhden 20-vuotiaan tytön todistus siitä muutoksesta, minkä Jeesuksen kohtaaminen oli hänen elämässään aiheuttanut, sai aikaan ennen näkemättömän jyrkät tuomiot. Lainaan seuraavassa kirkolliskokouskollega Henrik Perretin pääkirjoitusta Suomen teologisen instituutin tiedotuslehdestä Kulmakivestä, Perret kirjoittaa: ”Anni on Älä alistu-kampanjan nuori päähenkilö, joka kertoi omasta elämästä. Hän kertoi, että hän oli lesbosuhteessa toisen tytön kanssa. Hän tapasi uskovan tytön, joka kysyi saako hän rukoilla Annin puolesta. Rukouksen myötä Annin elämä muuttui, hän tuli uskoon. Hän myös koki, ettei hän voinut jatkaa suhdetta toisen tytön kanssa, vaan että hän haluaa elää heterona, niin kuin Raamattu hänen mielestään opettaa. Nyt noin kolme vuotta tämän rukouksen jälkeen hän on kihloissa, on rakastunut sulhaseensa ja odottaa naimisiin menoa ja perheen perustamista. Anni ei ollut huutavan ääni erämaassa. Itse asiassa hänen äänensä on aika hiljainen ja hyvässä mielessä vaatimaton. Hän kertoo siitä kuinka hän sai apua rukouksesta, Raamatusta ja Jumalalta. Mutta mitä siitä seurasi? Kuusi piispaa nousi häntä vastaan. Joku sanoi, että hänen videonsa on osittain loukkaava ja syrjivä, toinen piispa sanoi, että hänen esiintymisellään estetään muita ihmisiä kysymästä ja löytämästä toisenlaisia vastauksia. Videon on muita syyllistävä, sanottiin. Itse asiassa Anni ei puhunut imperatiivissa kertaakaan, hän ei vaatinut ketään tekemään mitään, hän vain puhui siitä mitä hänelle oli tapahtunut. Jotkut piispat ja ministerit eivät tätä kestäneet. Monet papit reagoivat, ihmiset erosivat taas sankoin joukoin kirkosta ja arkkipiispa vaati kampanjan lopettamista. Mutta ei tässä vielä kaikki. Helsinkiläinen Kallion seurakunta, joka on kuuluisa siitä, että siellä on sateenkaarimessu ollut ehkä pisimpään Suomessa, sen lähes koko seurakuntaneuvosto on reagoinut kampanjaa vastaan ja kieltänyt kantamasta kolehtia eräälle kampanjan takana olevalle järjestölle, vaikka kirkkohallitus oli määrännyt järjestön virallisen kirkkokolehdin saajaksi määrättynä sunnuntaina. Kirkossa pappi oli sanonut kolehdin ilmoituksen yhteydessä, että tämä on nyt niitä järjestöjä, jotka vihaavat homoja. Sen jälkeen muut seurakunnat ovat seuranneet esimerkkiä tässä rahat pois-vaatimuksessa.

”Olen usein miettinyt ja rukoillut”, edelleen Henrik Perret tässä kohtaa, ”miten hän jaksaa ja mitä hän ajattelee kaiken tämän keskellä.” Nuori ihminen, nuori nainen, joka vilpittömästi halusi kertoa ilonsa siitä kuinka Jumala oli häntä auttanut. Hän on tullut uskoon, hän odottaa perheen perustamista, hän kokee, että hänelle on tapahtunut valtavan paljon hyvää. Taivaassa iloitaan, minä sanon teille, näin on taivaassakin yhdestä syntisestä, joka kääntyi, iloitaan siellä enemmän kuin 99 hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa, mutta kirkko ei iloitse, ei ainakaan sen johto, eivät monet papitkaan, eivätkä jotkut ministerit. Anni on ehkä tietämättään paljastanut ettei tietyistä asioista saa puhua. Anni on myös opettanut, että rukous on väkevä voima, se on mahdollisuus, Jumalalle ei tarvitse sanella, mitä hänen pitää tehdä, mutta Jumalalle saa puhua kaikesta ja toivoakin saa. Anni on myös opettanut, että meidän pitää puhua varovasti ihmisten ongelmista. Ihminen ja varsinkin nuori ihminen on herkkä, hän ei ei voi kestää kaikkea. Juuri kristillinen kirkko, seurakunnat, yhteisöt ovat paikkoja, joissa pitää osata ja haluta kohdata ihminen ihmisenä, yhdessä käydä suuren lääkärin vastaanotolla. Meille kaikille riittää kerrottavaa. Henrk Perret päättää näin: ”Tiedä Anni, että sinulla on ystäviä, jotka ilolla kuuntelivat sinun kertomustasi, jotka rukoilevat sinun puolestasi ja toivottavat sinulle Jumalan siunausta läpi elämän.” Niin kuin Perretin teksti osoittaa, taas ei ollut mitään tilaa erilaiselle ajattelulle ja moniäänisyydelle käytännössä. Mikä ihmeellisintä, tämä siitä huolimatta, että kirkolliskokouksen hyväksymässä perustevaliokunnan mietinnössä sanotaan : ”Loukkaamaton ihmisarvo koskee erilaisiin ratkaisuihin päätyneitä homoseksuaaleja, esimerkiksi heitä, jotka ovat valinneet elämisen sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan vahvistamassa parisuhteessa, heitä, jotka haluavat elää pidättyvyydessä ja heitä, jotka tahtovat pyrkiä sisäiseen muutosprosessiin.” Piispainkokous korostaa, että jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta, tulee kunnioittaa. Perustevaliokunta pitää näitä näkökohtia tärkeinä. Jokaisen papin tai muun kirkon työntekijän pastoraaliseen vastuuseen kuuluu, että hän on valmis asettumaan rinnalle ja kuulemaan toista. Se oli siis perustevaliokunnan tekstiä, jonka tämä sali on itse hyväksynyt. Annin kohdalla olisi ollut loistava tilaisuus osoittaa, että moniäänisyyden korostajat ovat tosissaan. Nyt näemme vain yhteiskunnan valtakoneiston mukaan lukien kirkon hirmuisen agressiivisen reaktion yhden nuoren toisinajattelijan mielenilmaisulle, pois tuollaiset maanpäätä, tai ainakin rahat pois tuollaisilta maan päältä. Ruotsalainen professori Kjell Lejon kirjoittaa uudenlaista suvaitsevaisuutta käsittelevässä kirjassaan .. Tykkäämisen tyrannia, suomeksi, seuraavasti: ” Näemme myös joukon merkkejä kasvavasta monolitismista, eräänlaisesta mielipidetyranniasta, joka esiintyy samaan aikaan kasvavan pluralismin kanssa. Sinun on oltava samaa mieltä uuden suvaitsevan enemmistön kanssa, vaihtoehto on se, että vaikenet, muuten voit joutua vaikeuksiin. Sinun voidaan esimerkiksi sulkea ulos tiettyjen työpaikkojen saamisesta, voit joutua kiusattavaksi työpaikalla tai puhelinterrorin kohteeksi, sinut voidaan mustamaalata lehdistössä, sinua voidaan panetella internetissä, perheesi voi joutua kärsimään eri tavoin. Niin sanottujen suvaitsevaisten suvaitsemattomuus esittäytyy monella eri tavalla ja he käyttävät useita eri metodeja saavuttaakseen päämääränsä, mutta tämä suvaitsemattoman suvaitsevaisuuden terveen kritiikin on jatkuttava. Jos traditionaaliset, mutta poliittisesti epäkorrektit mielipiteet vaiennetaan.” Tämä on mielestäni vakava kohta ja jatkan tässä Layonin lainaamista: ”Se johtaa siihen, että perustavaa laatua olevia arvoja, kuten mielipide- ja ilmaisuvapautta rajoitetaan. Painostus ja uhkailut eivät saa johtaa siihen, ettei perinteisiä arvoja ja sosiaalikonservatiivisia käsityksiä saada esille. Niin sanotun suvaitsevaisen eliitin suvaitsemattomuutta on kritisoitava, jotta yhteiskuntailmapiiri voidaan säilyttää terveenä. Olen nähnyt liian monen lähimmäisen tulevan huonosti kohdelluksi modernissa, avoimessa suvaitsevaisessa ruotsalaisessa yhteiskunnassa nimen omaan suvaitsevaisuuden nimissä, jotta voisin vaieta.” Kirjoittaa professori Lejon.

Tässä moniäänisyysaloitteessa, joka nyt on puheenaiheena kysytään, onko mahdollista, että meillä olisi kirkko, jossa jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan. Avainsana tässä on toimia. Kirkossa on viime vuosikymmenet keskusteltu ja vakuuteltu keskinäistä kunnioitusta ja ajattelun vapautta. Nyt olisi aika käytännössä avautua myös toimimisen vapaudelle. Nyt ehdotettu työryhmä voisi keskustella kirkollisen keskustelun ja toiminnan pelisäännöistä. Niihin pitäisi minimissään kuulua seuraavat asiat: 1. Kaikenlaisen vihapuheen lopettaminen. Myös sellaisen vihan lietsonnan, jossa levitetään negatiivisena asennetta niihin, jotka eivät suhtaudu esimerkiksi naiseuteen tai homoseksuaalisiin ihmisiin mitenkään vihamielisesti, vaan tuovat vain esiin oman vakaumuksensa kirkon virasta tai homoseksuaalisesta elämäntyylistä. On huomattava, että kaikilla keskustelun osallistujillahan on jonkinlainen vakaumus näistä asioista. On vain erilaisia vakaumuksia ja on huomattava, että niitä tulee aina olemaan. Eivät vakaumukset poistu kirkosta kieltämällä, kiristämällä tai ottamalla niiden edustajilta rahat pois. Myös vihan lietsonta niitä kohtaan, jotka ovat todistaneet muutoksesta omassa elämässään, vaikka tämä muutos olisi seksuaalisen suuntautumisen muutos, poliittisesti epäkorrektiin suuntaan, koska on huomioitava, että heterosta homoksi tai bi-seksuaaliksi jne, on poliittisesti korrektia muuttua, mutta päinvastainen muutos ei ole korrekti. Todettakoon sivumennen sanoen, että kuuluisan videon Annin kaltaisia kokemuksia on sadoilla naisilla ja miehillä ympäri Pohjoismaita ja Suomea. Kymmenen tämmöistä koskettavaa tapausta voi lukea esimerkiksi Uusi Tie oy:n julkaisemasta Minun homoseksuaali ystäväni -kirjasta.

Suoraan sanoen, me niin sanotut Raamatun uskovat herätyskristityt tulemme maailman tappiin asti saarnaamaan kaikille ihmisille itsestämme alkaen parannusta ja Jeesuksessa tarjolla olevaa anteeksiantamusta ja elämänmuutosta. Jos tätä on vaikea hyväksyä ja sallia, niin ei voi kuin valittaa, mutta näin se on. Ei vakaumuksensa esille tuominen ole vihaamista, ellei sitä tehdä vihamielisesti tai ellei itse vakaumus sisällä vihamielisyyttä tiettyä ihmisryhmää kohtaan. Mielestäni olisi myönnettävä, että kognitiivisen dissonanssin sietokyky eli suomeksi sanottuna todellisen erilaisuuden sietokyky on kaikilla ihmisillä, myös kirkossa, melko harvinainen lahja. Se näkyy myös täällä kirkolliskokouksessa, jatkuasti kuulee puheissa korostettavan moniäänisyyttä, mutta samaan aikaan vihjataan samassa puheessa siitä, ketkä ihmiset ja mitkä vakaumukset ovat ei-toivottavia kirkossa.

Toinen pelisääntö voisi olla se, että lopetetaan korostus, jonka mukaan sinä saat kyllä ajatella miten haluat, mutta sinun on toimittava niin kuin me korrektisti ajatteleva enemmistä haluamme. Ajattelun vapaus on itsestään selvä. Vaikka ihminen vangittaisiin tai teloitettaisiin, voi aina ajatella vapaasti. Ei sitä tarvitse vaatia, se on itsestään selvyys. Kannatan puheena olevaa aloitetta, mutta tulevaisuudessa keskustelu kannattaa keskittää vakaumuksen, ilmaisemisen ja toimimisen vapauteen. Niistä on kysymys, kun puhumme todellisen moniäänisyyden hyväksymisestä kirkossa. Kiitos