Sukupuolisen ja henkilön vakaumukseen perustuvan syrjinnän kieltäminen pappisvihkimyksessä (Edustaja-aloite 5/2006)

Puheenvuoro keskiviikkona 10 päivänä toukokuuta 2006 klo 9.00

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Tämä aihe on tällainen tunteita herättävä ja vaikea, ja meillä olisi kaikilla tarkoitus olla hyvin raamatullisia. Ei ehkä kuitenkaan niin kuin se pastori, joka sai palautteen, että rouva sanoi saarnan jälkeen: ”Kiitos, se oli hyvin raamatullinen saarna”, ja pastori sanoi, että ”missä mielessä te rouva koitte”, niin rouva sanoi, että ”ainakin kahdessa mielessä, ensinnäkin se meni yli kaiken ymmärryksen ja toiseksi se kesti iankaikkisesti.” Minun tavoitteeni on ehkä pikemminkin olla niin kuin se pastori, joka sai palautteen, että sinä olet paljon parempi kuin entinen pastori. Sinä olet huomattavasti parempi itse asiassa. No millä tavalla? No, hän kerta kaikkiaan kykeni puhumaan tunnin sanomatta yhtään mitään, ja ilokseni huomasin, että sinä pystyt samaan viidessätoista minuutissa. Tämä on sellainen aihe, josta myös me, jotka ajattelemme ns. vanhan kannan mukaisesti, ainakin allekirjoittanut puhuu vähän niin kuin vastentahtoisesti ja mahdollisimman harvoin, koska ei tämä ole omalla teologisella kartalla mitenkään keskellä. Tällaisenakin aamuna puhuisi ehkä mieluummin vaikka Zimbabwesta, jossa kolmasosa kansasta on HIV-positiivinen, miten voisimme auttaa heitä, tai Brasiliasta, jossa oli vuonna 94 65 000 ns. seurakuntaa ja tänään niitä on 209 000, mikä on tällaisen kasvun salaisuus, mitä siitä voisi oppia. Tai siitä, mitä tutkijat nykyään sanovat, että meillä on hyvät perusteet uskoa historiallisesti Jeesuksen ylösnousemukseen. Jostain sellaisesta asiasta, mikä sytyttäisi sydämen ja lämmittäisi, eikä sellaisesta asiasta, joka aiheuttaa kyyneleitä.

Annan ensin kasvot tälle asialle. Olin viime sunnuntaina lähtöjuhlassa, jossa vaimoni yli 10-vuotisen palveluksen jälkeen diakonina seurakunnassa lähti siitä seurakunnasta, vaihtoi työpaikkaa. Siinä oli toisen diakonissan lähtöjuhlat myös ja sitten oli erään naisen lähtöjuhlat, joka oli toiminut seurakunnassa pappina, ja suurin osa huomiosta kiinnittyi tämän papin lähtöön ja hänelle pidettiin tosi monta puhetta ja siinä oli tosi paljon märkiä silmiä. Itkettiin, halattiin, oli paljon tunteita. Ja kun katsoin hänen kyyneleitään, niin mietin eräitä toisia kyyneleitä, jotka kerran näin. Jaoin majoituksen erään nuoren pojan kanssa, joka kertoi minulle, että hän on menossa tapaamaan erästä piispaa, koska hän on menossa keskustelemaan mahdollisesta pappisvihkimyksestä. Hän kertoi, että hän oli nuoresta pojasta asti ajatellut pappisuraa ja hän on saanut siihen rohkaisua lähisuvultaan ja muulta. Jotkut asiat, mitkä hän sanoi, sai vähän minun sydämeni pikkusen huolestuneeksi, mutta joka tapauksessa hän sitten meni puhumaan piispan kanssa. Sitten hän tuli sieltä takaisin, tuli samaan huoneeseen, jossa olin, istahti sängylle, painoi päänsä käsiinsä näin ja alkoi itkeä ja sanoi, että minun tulevaisuuteni on totaalisesti murskana. Minusta ei koskaan tule pappia. Hänelle ei koskaan pidetä puheita, häntä ei koskaan halata lähtöjuhlassa pappina. Tällä asialla, josta me puhumme, on kasvot. Tämä on vaikea asia puolin ja toisin. Siinä tutkimuksessa, joka tästä asiasta on tehty, ei tasapuolisesti huomioida molempia puolia tästä asiasta. Siinä on ihan numerollisesti haastateltu noin 50:tä naispappeuden puoltajaa ja kahta naispappeuden vastustajaa. Se ei millään tavoin täytä minkään tasapuolisen tutkimuksen mittapuita. Kokemuksia on molemmilla puolilla siitä, että toinen osapuoli käyttää loukkaavaa kieltä, leimaa jne. Voi hyvinkin olla, että ns. perinteinen puoli syyllistyy siihen enemmän, en yritä sitä ollenkaan kiistää.

Mutta kun nyt joka tapauksessa tilanne on se, että näiltä nuorilta miehiltä evätään pappisvihkimys, koska he eivät halua tulla ensinnäkään yhteisvihkimykseen, eivätkä halua tehdä yhteistyötä naispappien kanssa, niin siihen tietenkin pitää olla hirmuisen hyvät syyt. Ovatko ne syyt hyvät? Joka puolella dokumenttia, jossa tätä asia käsitellään, todetaan, että tämä asia on niin, että vanha käsitys ei ole harhaoppinen. Todetaan eksplisiittisesti täällä eri puolilla. Muulla tavoin olisi varmaan aika vaikea todetakin, koska historiallisesti, ja nyt en yritä vain retorisesti olla jotenkin raamatullinen, vaan historiallisestihan tosiasia on se, että Jeesus valitsi 12 miesapostolia, hän lähetti ne 70, jotka olivat kaikki miehiä, alkuseurakuntaan valittiin miespastoreita ja ensimmäiset naispastorit kristillisessä seurakunnissa esiintyivät gnostilaisuudessa, sekin on kysymysmerkki, olivatko he sitten varsinaisesti pastoreita. Sen sijaan Paavali varmasti tunsi ja tiesi sen, että antiikin ajassa oli paljon naispappeja, ei kristillisissä uskonnoissa, se ei ollut ollenkaan harvinaista, joten hänellä oli teologiset syyt sanoa, että kristillisissä seurakunnissa on rajattu naisilta pastorin tehtävä. Ja sitten kirkko on seurannut tätä moderniin aikaan asti ja enemmistö kristillisistä kirkoista seuraa sitä edelleenkin. Siispä ei ole ihme, että kaikkialla todetaan, että tämä ei ole harhaoppi. Koska olisi tavattoman vaikea näyttää, että se olisi harhaoppi. Mutta jos nyt todetaan näin, niin silloin joudutaan aivan erinomaiseen loogiseen dilemmaan ja se on tämä: on kaksi näkemystä, näin sanotaan. Toinen on se, että yhtä hyvin mies kuin nainenkin voi olla pastori. Toinen näkemys on se, ja se on se, mistä sanotaan, että se ei ole harhaoppi, että vain mies voi olla pastori.

Nyt tästä jälkimmäisestä näkemyksestä tässä ns. Heikan mietinnössä, joka on hyvin tiukka mietintö, sen me tiedämme, sanotaan, että tätä näkemystä saa kannattaa mielessään, mutta sitä ei saa noudattaa. Ja tässä on nyt aivan mahdoton looginen dilemma. Nimittäin, jos joku näkemys ei ole harhaoppinen, niin miten on mahdollista, että sitä ei saisi noudattaa. Jos se on legitiimi oppi kirkossa, niin miksi sitä ei voi noudattaa? Ihan loogisesti, jos sanotaan, että sinulla on oikeus olla vaikkapa sivari, mutta sitten sanotaan, että sinun pitää kuitenkin ampua, se on mahdoton tilanne. Tai jos sanotaan, että sinulla on oikeus mennä uudestaan naimisiin, siis ajatuksissasi, mutta sinä et saa noudattaa sitä, se on mahdoton tilanne. Yhtä loogisesti mahdotonta on sanoa, että sinä saat kyllä ajatella, että naispappeus ei ole ok, mutta sinä et saa noudattaa käytännössä sellaista ajattelua väistymällä niistä tilanteista, joissa joutuisit yhteistyöhön jumalanpalveluksessa. En ymmärrä miten tämä looginen dilemma voitaisiin ratkaista. Tämä asia ei koske vain näitä nuoria poikia tietenkään, koska tällaisena sivujuonteena tässä myöskin on jätetty kehittämättä kirkossa lehtorin virkaa, joka merkitsee sitä, että sellaiset yhdistykset kuin esim. Priscilla-yhdistys, johon kuuluu viitisenkymmentä nais- teologian maisteria, jotka eivät halua pappisvihkimystä vakaumuksellisista syistä, myös heidän näköalansa kirkossa ovat hyvin rajoitetut, mitä tulee heidän työhönsä ja etenemismahdollisuuksiinsa.

No, toimiiko tällainen Heikan mietintö käytännössä? Sitä on motivoitu sillä, että maallinen laki vaatii näin. Kun maallinen laki kuitenkin sanoo tästä asiasta, siis maallinen laki tarkoittaa tietenkin lakia miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta, siihen lakiin on kirjattu lain soveltamisalan rajoitukset, joissa sanotaan tällä lailla: tämän lain säännöksiä ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan.

Kysymys: Eikö jumalanpalvelus ole nimenomaan uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa? Jos nyt todetaan näin, että, no mutta kun on hyväksytty naispappeus, niin silloin tämä lain soveltamisalan rajoitus ei enää päde siihen. Mutta kun jälleen on sanottu, että se ei ole harhaoppi tämä vanhempikaan näkemys, niin jälleen ollaan saman dilemman edessä. Toimiiko se sen suhteen, että tällä ratkaistaan asia? Piispainkokouksen pöytäkirjassa sivulla 66 todetaan, että jos tämä mietintö nyt lähetetään ja se astuu voimaan, niin silloin se voisi merkittävällä tavalla selkiyttää tilannettamme kirkossa. Uskallan epäillä tätä vahvasti, sillä mietintöhän päättyy tällaiseen ajatukseen, että mikäli viranhaltija keskusteluista huolimatta kieltäytyy yhteistyöstä, asiaan tulee kuitenkin puuttua tilanteesta riippuen huomautuksen antamisella tai kurinpitomenettelyn käynnistämisellä. Muiden viranhaltijoiden ja työsopimussuhteisten kohdalla voidaan käyttää tilanteesta riippuen huomautusta, varoitusta tai irtisanomismenettelyä. Ja sitten todetaan vielä, että esimiehen tai toimivaltaisen kirkon elimen lisäksi esim. työsuojelupiirit saattavat puuttua virkakäsityksestä johtuvaan syrjintään ja sekä syrjintä että työnantajatahon puuttumattomuus syrjivään tilanteeseen voivat kärjistyneessä tilanteessa johtaa jopa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Vastuuseen voivat joutua, nyt tämä koskee tässäkin istuvaa joukkoa, sekä kaikki esimiesasemassa olevat että luottamushenkilöt.

Tämä on aika tiukkaa tekstiä eli jos ei puutu siihen, että seurakunnassa, jos minä nyt ymmärrän tämän tekstin oikein, on joku, joka haluaa omantunnon syistä väistyä jumalanpalvelusyhteistyöstä, niin voisi joutua rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Ratkaiseeko tällainen linjan tiukennus nämä kysymykset, uskallan epäillä. Koska uskon asioissa, omantunnon asioissa, kiristäminen ja uhkaileminen ei historian valossa ole juuri koskaan tuottanut hyvää tulosta. Tiedän sen, että täällä sanotaan useassa kohdin, että ennen kaikkea tätä asiaa tulee hoitaa ensisijaisesti pastoraalisesti. Tämä sana pastoraalisesti voidaan käsittää kahdella eri tavalla. Se voidaan käsittää merkityksessä sielunhoidollisesti. Jos se käsitetään sielunhoidollisesti, niin siinä on sellainen asia, johon haluaisin tehdä varauksen. Eli jos ajatus on se, että ne, joilla on vanha käsitys tässä virkakysymyksessä, on jotenkin sielunhoitotapauksia, niin se on pikkuisen loukkaavaa sekin taas. Koska en usko, että meidän sisaremmekaan, jotka toimivat pastoreina, haluavat tulla käsitellyksi jotenkin sielunhoitotapauksina. No emme halua mekään. Meillä on vakaumus ja me haluamme, niin kuin entinen räppäri sanoi: ”pikkuisen respektii”, vähän kunnioitusta sitä vakaumusta kohtaan, ei mitään sielunhoidollista otetta. Mutta jos tämä pastoraalisesti tarkoittaa, että keskustellaan ja pyritään löytämään jousto, joka minun ymmärtääkseni on ainoa mahdollisuus selvitä tästä tilanteesta kunniallisesti, niin silloin se on tietenkin juuri oikea sana ja juuri oikea tie.

Jo nyt tämä mietintö on aiheuttanut kiristyneitä asenteita sielläkin, missä ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa tähän asti. Nyt jo on tullut ilmoituksia, että ette ole enää tervetulleita julistamaan, henkilöille, joilla on tämä vakaumus mutta jotka eivät ole missään tuoneet sitä edes esille. Heille on ilmoitettu etukäteen, että olemme kuulleet, että teillä on tällainen vakaumus, ette ole enää tervetulleita seurakuntaan saarnaamaan. Nyt neuvotaan ihmisiä, älkää kertoko vakaumuksestanne. Eihän se voi olla terveen ilmapiirin merkki, että ihmiset eivät uskalla sanoa, mitä ne ajattelevat.

Yksi minusta kaikkein vakavimpia näköaloja on tämä,: Meillä olisi tässä aivan erinomainen mahdollisuus harjoitella sellaista vaativaa erilaisuuden sietämistä, jota me tulemme tarvitsemaan tulevaisuuden kirkossa. Koska mitä me teemme sinä päivänä, kun seuraava kysymys agendalla, kysymys samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamisesta, tulee konkretiaksi? Jo nyt meillä on eri puolilla pappeja, jotka siunaavat samaa sukupuolta olevia pareja. Jos meillä tehdään tulevaisuudessa sellainen päätös, niin teemmekö me sitten sen jälkeen myöskin tällaisen mietinnön, että ne, jotka eivät halua olla siinä mukana, joutuvat jonkinlaisten rikosoikeudellisten toimenpiteiden kohteiksi? Vai onko silloin enemmän joustoa kuin tässä asiassa? Minusta nyt voisi harjoitella sitä, että silloin olisi joustoa, koska minusta Ruotsin esimerkki näyttää, että jos näin ei tehdä, niin me olemme tosi vaikean paikan edessä, vielä huomattavasti vaikeamman kuin me nyt olemme. Vielä meitä on täällä kirkolliskokouksessakin edustajia, jotka eivät osallistu sellaisen jumalanpalveluksen toimittamiseen, jossa toimii naispastori.

Täällä mietinnössä todetaan, että naispapin pappisvirkaa vastustavalla on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta). Onko minun nyt ymmärrettävä, että tämän puheenvuoroni kautta minä olen syyllistynyt tähän? Pitääkö minun hakea lohdutusta siitä hyvästä uutisesta, jonka sain eilen, kun poikani soitti, että hänet on hyväksytty poliisikouluun, että hän voi sitten olla se pidättäjä? Minä vierastan suuresti tällaista ilmapiiriä, jossa Raamatun tulkinnallista erimielisyyttä aletaan hoitaa turvautumalla lakiin, turvautumalla rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin, turvautumalla pakkoon, kiristykseen ja uhkaukseen. En tiedä, miten olemme tähän päätyneet, mutta sydämeni pohjasta vierastan sitä, ja olen tosi pahoillani, jos olen itse ollut syyllistymässä siihen, että olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen.