5.1.2006

Viime vuosi meni tsunamin, Pakistanin maanjäristyksen, Lontoon terroristi-iskun, uusiutuvien epidemiauhkien ja useiden muiden katastrofien varjossa. Uutisista välittyi vahva kuva, ettei maailma ollut yhdestä katastrofista selvinnyt, kun jo seuraava uhkasi sitä. Kukaan muu kuin Jumala ei vielä tiedä, mikä meitä tänä vuonna odottaa.

Myös kirkoissa eletään mullistusten keskellä. Maailmalla näkyy monia kristillisestä uskosta luopumisen merkkejä; yksi dramaattisimmista ja kauaskantoisimmista on Ruotsin luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen päätös luoda kaava homoparien siunaamista varten. Päätös näyttää sinetöivän maan kirkon lahkoutumisen ja hajoamisen tien. Venäjän ortodoksikirkko katkaisi viime vuoden lopulla suhteensa Ruotsin kirkkoon tämän päätöksen takia. Lähes tuhat ruotsalaista pappia on allekirjoittanut julkilausuman, jonka mukaan he eivät missään tapauksessa tule toimittamaan homoparien kirkollista siunaamista.

Naapurimaan kirkossa on siis meneillään sisäinen palatsivallankumous, samalla kun se on ajautumassa erilleen kansainvälisestä kirkkoyhteydestä. Ne tahot Ruotsin kirkossa, mukaan lukien arkkipiispa, jotka ovat irrottamassa sitä Raamatusta ja kristillisten kirkkojen traditiosta, eivät kuitenkaan osoita merkkiäkään, että he haluaisivat säästää laumaansa. Päinvastoin: jo nyt on yllä mainitun julkilausuman allekirjoittaneita pappeja kutsuttu tuomiokapituleihin moitittaviksi. Tämä kaikki merkitsee sitä, että Ruotsin kirkossa palvelevien uskovien on pakko miettiä hyvinkin voimakkaita toimenpiteitä; tulevaisuus näyttää, minkälaisia.

Samantapaiset teologiset virtaukset, jotka repivät kirkkoja ulkomailla, ovat vahvasti läsnä myös Suomen kirkossa. Tätä selostaa dosentti Timo Eskola kirjassaan Ateistit alttarilla. Monet ovat sitä lukiessaan ymmärtäneet, millaista teologiaa kirkkomme johto sallii kirkossa opetettavan vaikka samalla suhtautuu torjuvasti moniin konservatiiveihin.

Mitä Ruotsin kirkon ja muun kansainvälisen kehityksen valossa tulisi ajatella kristinuskon tulevaisuudesta Suomessa?

Vastattaessa tähän ei saisi ohittaa Raamatun profeetallista sanaa. Suomen kristikunnassa puhutaan ja kirjoitetaan nykyään paljon aiempaa vähemmän siitä, mitä Raamattu opettaa tulevaisuudesta ja lopun ajoista. Onko tässä yksi syy siihen, että monet uskovat ovat toisaalta niin hämmentyneitä ja toisaalta niin herkkiä mukautumaan yhä uusiin eksytyksiin, jotka hyökyaaltojen tavoin pyyhkäisevät kirkkojemme yli?

Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma julkaisi viime vuoden lopulla tasapainoisen ja rohkaisevan Ilmestyskirjan selitysteoksen Tulevaisuus tiedossa. Siinä hän toteaa: ”Profeetallinen sana, niin kuin koko Raamattu, on tarkoitettu turvaksi matkalle. Se on kartta tietämättömään, ennestään tuntemattomaan maastoon. Kristus on kartoittanut tulevaisuuden maaston perille pääsyyn asti.” Sen joka tuntee Raamatun opetukset lopun ajan maailmasta – ajasta Jeesuksen ensimmäisen ja toisen tulemuksen välillä – ei tarvitse eksyä eikä vaipua epätoivoon.

Raamatun valossa kirkoissa tulee aina olemaan luopumusta ja se vain lisääntyy Jeesuksen tulemuksen lähetessä. Myös vaino ja terveen opetuksen vastustus lisääntyy. Samalla Raamattu kuitenkin vakuuttaa, ettei Jumala hylkää kansaansa. Ne, jotka pitävät kärsivällisesti ja uskollisesti yhdessä muiden kanssa kiinni Jumalan sanasta ja lupauksista, kestävät hänen armostaan loppuun asti.