11.3.2004

Systemaattisen teologian professori Osmo Tiililän 100-vuotisjuhlasymposiumi Helsingin yliopistolla antoi kuvan miehestä, joka korkeasta oppineisuudestaan huolimatta oli loppuun asti myös sydämen kristitty. Tiililän hengellinen profiili oli selvästi konservatiivinen ja herätyskristillinen. Hän oli pidetty julistaja eri herätysliikkeiden yhteyksissä ja todellinen vaikuttaja suomalaisessa kristillisyydessä. Vaikka hänen kirjojaan ei juuri ole enää saatavilla ja hän alkaa olla nuoremmalle sukupolvelle tuntematon, hänen teologisessa ajattelussaan on edelleenkin paljon arvokasta ammennettavaa.

Tiililä lähti teologiassaan Jumalan ilmoituksesta. Teologia on Tiililän mukaan ilmoituksen olemuksen, sisällön ja vaikutuksen tutkimista. Teologiaa tehdään Jumalan sanan pohjalta ja siihen sitoutuen. Aito teologia on aina uudestisyntyneiden teologiaa. Hengelliset asiat avautuvat uskolle ja uskosta käsin.

Uudestisyntyminen oli Tiililälle avainsana. Sen kautta avautuu ihmiselle sisäisesti hengellinen todellisuus. Tämä on ratkaisevaa, sillä epäuskosta käsin toimiva uudestisyntymätön ihminen ei voi sanan varsinaisessa merkityksessä olla teologi, jumaloppinut.

Kirkko ei myöskään ole pelkkä ulkonainen laitos vaan uskovien todellinen hengellinen yhteys. Siksi kritikoidessaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja sen johtajia Tiililä koki taistelevansa todellisen Kristuksen kirkon puolesta – myös siinä vaiheessa, kun hän pitkän prosessin tuloksena oli päätynyt radikaaliin ja monella tapaa ahdistavaan ratkaisuunsa erota kirkosta. Tiililä oli tullut tulokseen, että Suomen kirkossa on paljon enemmän liberaaliteologiaa kuin hän osasi aavistaakaan. Silti hän kävi viimeiseen asti neuvotteluja piispojen kanssa ja teki eroamisratkaisunsa särkyneellä mielellä.

Monet pitivät Osmo Tiililää profeetallisena hahmona Suomen kirkossa. Hän itse koki vetoa useaan suuntaan: ryhtyäkö lähetyssaarnaajaksi, evankelistaksi vai lähteä yliopistouralle, johon hän lopulta päätyi. Hänen evankelistakutsumuksensa näkyy korostuksessa, että ”tärkeintä on saada olla auttamassa ihmisiä suuren Vapahtajan yhteyteen”. Tiililän mukaan me tarvitsemme Vapahtajaa, koska hän tuli pelastamaan meidät Jumalan vihasta. Hän piti ystäväänsä, evankelista-pastori Urho Muromaa yhtenä ”kirkkomme merkittävimmistä henkilöistä viime vuosisadalla”.

Vaikka Tiililän julistus oli monen mielestä profeetallista ja häntä tultiin kuuntelemaan pitkienkin matkojen takaa, yleisesti ottaen kirkon johto ei häntä kuunnellut tai ainakaan ottanut niin tosissaan, että olisi tehnyt käytännön johtopäätöksiä kirkon uudistamiseksi.

Kun Tiililä julkaisi pääteoksensa Systemaattisen teologian, sitä myytiin vain 300 kappaletta ja se sai erittäin negatiiviset arvostelut kristillisessäkin lehdistössä. Tiililä hylättiin sekä yleisesti että yksittäisissä kysymyksissä. Hän puolusti esimerkiksi näkemystä, ettei kirkon pitäisi vihkiä ihmisiä uusiin avioliittoihin. Hän koki, että tässä kysymyksessä kirkko kuunteli enemmän maallistunutta yhteiskuntaa ja ajoi Raamatun kannan yli.

Tiililän sanoma ei jättänyt häntä kylmäksi. Hän valittaa, miten raskasta oli tehdä työtä, joka otetaan vihamielisesti vastaan. Tämä johti myös yksinäisyyden tunteeseen ja välillä masennukseen. Tiililä olisi hyvinkin viihtynyt nykyisissä herätyskristillisissä piireissä. Niiden kysymykset kirkon tilasta ja kirkossa pysymisestä ja ennen kaikkea kristillisyyden varsinaisesta olemuksesta ja oman sielun tilasta olivat tuttuja jo Tiililällekin.