1.2.2007

Luterilaisessa kirkossa on helpompi saada tahtonsa läpi, jos voi vedota Martti Lutheriin asiansa puolesta. Niinpä uskonpuhdistaja on vuosien varrella joutunut myös sellaisten näkemysten takuumieheksi, joista hän on omissa teksteissään selvästi sanoutunut irti.

Yksi viime vuosina sitkeimmin toistettuja mielipiteitä Suomen luterilaisessa kirkossa on se, että Lutherin mukaista aitoa luterilaisuutta on nojautua eettisissä ongelmissa ihmisen luonnolliseen oikean ja väärän tajuun ja jättää Raamattu sivurooliin. Ihminen ei näin ollen etiikassa tarvitse muuta kuin ”terveen järjen” valoa. Raamatusta voimme hakea ohjeita oppiin, mutta emme etiikkaan.

Usein tätä näkemystä on pyritty vielä vahvistamaan leimaamalla ne, jotka haluavat eettisissä ratkaisuissaan tukeutua Raamattuun, suomalaisten teologien kirosanalla epäluterilaisiksi ”reformoiduiksi”.

Tällaisten mielipiteiden esittäminen osoittaa, että joko ei tunneta Lutherin opetusta tai halutaan tietoisesti antaa siitä vääristynyt kuva.

Martti Luther kyllä korostaa kaikkien ihmisten luonnollista moraalitajua. Hän muistuttaa kuitenkin  myös siitä, että se on niin ”heikkoa ja hämärtynyttä”, että se toimii oikein vain silloin, kun se on sidottu Jumalan ilmoitukseen.  Raamatusta irrotettu moraali ei edusta luonnollista moraalilakia. Aito luonnollinen moraalitaju pitää yhtä Raamatun käskyjen kanssa.

Lutherin mukaan on hurmahenkistä kuvitella, että voisimme ilman Raamatun tukea tietää, mikä on Jumalan tahdon mukaista. Näin on, koska ”inhimillinen järki on perkeleen pahuuden vuoksi siinä määrin turmeltunut ja sokea, että se joko ei käsitä tätä myötäsyntynyttä tietoa, tai jos Jumalan sanan siitä muistuttaessa käsittääkin, kuitenkin tieten taiten – niin suuri on perkeleen valta – jättää sen vaille huomiota ja halveksii sitä”, Luther toteaa.

Se joka luulee, ettei moraalisissa päätöksissä tarvita Raamattua, eksyy siksi, ettei hän ota huomioon synnin vaikutusta ihmisen asenteisiin.

Raamattua tarvitaan myös, koska Jumalan tahto ei voi olla ristiriidassa itsensä kanssa. Jumalan tahto ja ilmoitus perustuvat loppujen lopuksi hänen pyhään, vanhurskaaseen ja rakkaudelliseen olemukseensa. Mikään sellainen, mikä on ristiriidassa Uuden testamentin selväsanaisten opetusten kanssa, ei voi olla rakkauden mukaista.

Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Tämä on rakkaus, että me vaellamme hänen käskyjensä mukaan.” (2. Joh. 6) Ihminen on eksyksissä, jos hän vetoaa rakkauteen halutessaan toimia Jumalan sanan vastaisesti.

Rakkaus, armo ja suvaitsevaisuus ovat kallisarvoisia sanoja, ja ne ilmentävät vielä kallisarvoisempia asioita. Niitä kaikkea voidaan kuitenkin käyttää – ja on käytettykin – myös perustelemaan ihmisen itsekkäitä, synnillisiä asenteita ja elämäntyylejä. Siksi kristityn on Lutherin mukaan yhä uudestaan sitouduttava apostolien ”varmoihin käskyihin ja kirjoituksiin”. Muutoin saatamme ”erehtyä ja luisua pois uskosta”.

Kristityn tulee niin eettisissä kuin kaikissa muissakin kysymyksissä sitoutua Jumalan sanaan. Tämä on Lutherin mukaista aitoa luterilaisuutta.