6.5.2010

Kirkollisessa keskustelussa vedotaan usein siihen, mikä on rakkauden mukaista. Usein myös muistutetaan, että Raamatun keskeinen sanoma on rakkaus ja siksi sen pitäisi ohjata kaikkia opillisia ja eettisiä linjauksia. Tämä on totta. Sanoohan Raamattu hyvin selvästi: ”Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.  Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.”  (1.  Joh. 4)

Jos kerran Jumala on rakkaus, on rakkaus silloin keskeistä Raamatussa ja kristillisessä uskossa. Mutta sitten herää tuhannen taalan kysymys: mistä tiedämme, mikä on rakkauden mukaista erilaisissa tilanteissa?

Tässä meitä auttaa toinen hyvin keskeinen opetus Raamatussa. Nimittäin se, että koko Raamattu on Jumalan Hengestä syntynyttä Jumalan sanaa meille. Se on Jumalan rakkauskirje meille. Raamattu on täynnä yksityiskohtaista opetusta ja esimerkkejä siitä, mikä on rakkauden mukaista ja mikä ei.

Tästä seuraa, että kristitty ei voi sanoa toimivansa rakkauden mukaisesti silloin, kun hän toimii Raamatun konkreettista opetusta vastaan. Juuri siitä me näemme, miten tulisi toimia silloin, kun haluaa toimia Jumalan rakkauden mukaisesti.

Ei ole rakkaudellista polkea mitään Jumalan käskyä. Se on rakkauden vastaista. Jumala, joka on luonut meidät ja joka itse on rakkaus, tietää paljon paremmin kuin me, mitä todellinen rakkaus on, mitä se sanoo ja miten se toimii. Me olemme tosin luotuja ja arvokkaita ihmisiä, mutta me olemme myös syntiin langenneita ihmisiä. Meistä ei ole lopullisiksi rakkauden määrittelijöiksi.

Siksi Raamattu sanoo edellä mainitun kohdan jatkossa myös näin: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” Se, mikä on todella aidosti ja syvällisesti rakkaudellista, on joskus täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä me – usein itsekkäistä motiiveista – kutsumme rakkaudelliseksi.

Kristittyjen ja kristillisen kirkon on seurattava enemmän Jumalan ääntä kuin tämän maailman ääntä myös silloin, kun määritellään, mikä on rakkaudellista ja mikä ei ole. Kaikki rakkauden määritelmät eivät ole yhtä hyviä. Jotkin rakkauden määritelmät ovat todellisen rakkauden vastaisia.

Raamatun oma määritelmä on hyvä: ”Rakkautta on se, että me elämme hänen käskyjensä mukaan.” (2. Joh.) Se, joka haluaa elää tämän rakkauden määritelmän mukaan, huomaa oman rakkautensa olevan sangen heikkoa ja välillä olematonta. Se taas ohjaa ihmistä takaisin varsinaisen rakkauden lähteen – Kristuksen – luokse.

Kirkollista keskustelua auttaisi, jos ne, jotka vetoavat rakkauteen poiketessaaan Raamatusta, selventäisivät, minkälaisesta rakkauden määritelmästä käsin silloin puhutaan. Raamatun rakkausmääritelmässä on sekin hyvää, ettei se ole aikaan sidottua ja ohimenevää, vaan kaikkina aikoina voimassa olevaa, ikuista. Rakkauden määritelmässä ei ole kyse mistään merkityksettömästä asiasta. Sanoohan Raamatun oma rakkauslaulu, Laulujen laulu, näinkin: ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema.”