31.10.2002

Mitä jälkikristillisemmäksi ympäröivä yhteiskunta muuttuu arvoiltaan ja etiikaltaan, sitä enemmän kasvaa kristittyjen lähiyhteyden merkitys. Nuorten uskonnollisia arvoja mitannut amerikkalaistutkimus osoitti, että kodin vaikutus nuoren arvomaailmaan ja vakaumukseen ylittää kaikki muut, jopa median ja kaveripiirin vaikutuksen. Myöhemmällä iällä ihmisen lähipiiri, puoliso, ystävät ja lähisuku vaikuttavat suuresti hänen vakaumuksensa muovautumiseen. Aikuisiällä vaihdetaan paljon harvemmin vakaumusta kuin nuoruudessa, mutta kun niin tapahtuu, ratkaiseva vaikutus on yleensä jollakulla ystävällä tai läheisellä ihmisellä.

Tämä asettaa kristillisen seurakuntaelämän erityisen haasteen eteen. Postmodernissa yhteiskunnassa tavanomainen penkkikirkollisuus ei välttämättä enää toimi. Se ei riitä synnyttämään ja ylläpitämään kristillistä vakaumusta. Vika ei suinkaan ole sanankuulossa sinänsä. Vika on päinvastoin siinä, että sanankuulossa ei enää käydä ja silloin kun käydään, ei enää välttämättä kuulla Sanaa vaan jotakin muuta. Mikä siis avuksi?

Suomalaiseen herätysliikeperintöön ovat varsinkin herätysten alkuaikoina kuuluneet vahvasti kotiseurat, joissa kahvinjuonnin, keskustelun ja rukouksen lisäksi jaetaan Jumalan sanaa ja hoidetaan sieluja. Niissä sanan perillemeno on aivan toista luokkaa kuin isossa kivikirkossa. Kun puhuja on kotiseuroissa muutaman metrin päässä kuulijasta, kuulijan on vaikea nuokkua. Lisäksi seuroihin luonnollisina osina kuuluvat jälkikeskustelut ja sielunhoito vahvistavat sanan perillemenoa. Kotiseuroissa myös ystävystytään ja opetellaan kantamaan toinen toisensa taakkoja.

Samoin kuin muut suositut pienryhmät, myös kotiseurat kantavat alkukirkosta asti juontuvaa kristillistä perintöä. Alkuseurakunnan aikana puhuttiin tietyn henkilön kotona kokoontuvasta seurakunnasta. Arkeologit ovat löytäneet ensimmäisiltä vuosisadoilta kristittyjen koteja, joihin oli rakennettu laajennetut kokoontumistilat.

Ensimmäiset kristilliset seurakunnat toimivat tilanteessa, joka oli uskonnollisesti ja kulttuurisesti vielä monimutkaisempi kuin oma aikamme. Jossain vaiheessa kaikki yli kuudentoista henkilön uskonnolliset kokoontumiset olivat kiellettyjä. Niinpä kristittyjen oli pakko kokoontua salaa ja pienemmissä ryhmissä. Seurakunnat kuitenkin selvisivät noistakin ajoista – ja myöhemmin lukemattomista samankaltaisista. Eivätkä ainoastaan selvinneet, vaan kasvoivat voimakkaasti.

Nykyään maailmalla kasvaa niin sanottu kotiseurakuntaliike. Monien tutkijoiden mukaan se tarjoaa ihmisille juuri sellaista läheistä yhteyttä ja vakaumuksen kypsyttelyalustaa, jota nykyajan ihminen kaipaa. Se pystyy toimimaan monenlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, eikä sen piirissä tarvitse käyttää juurikaan rahaa kokoontumistilojen ostamiseen tai ylläpitämiseen. Kodeissa kokoonnuttaessa kaikenikäiset – myös lapset – joudutaan ottamaan paremmin huomioon. Ehkä siksi liike vetoaa erityisesti nuoriin aikuisiin.

Seurakunnan kasvu ry:n Suomen Gallupilla teettämän tuoreen kyselyn mukaan 11 prosenttia henkilökohtaisen kristillisen vakaumuksen omaavista ilmoitti ensisijaiseksi seurakuntayhteydekseen kodissa kokoontuvan seurakunnan. Kahdelle prosentille se on jokin niin sanotuista uusista seurakunnista. Tämä merkinnee, että kristikunnassa on jo nyt tapahtumassa seurakuntayhteyden uusjako.

Ihmiselle ei yksinkertaisesti riitä kylmäksi ja kaukaiseksi koettu muodollinen seurakuntayhteys. Kun kristitty kokee joutuvansa vakaumuksensa kanssa vähemmistöön yhteiskunnallisissa yhteyksissään, hän kaipaa vastapainoksi lähiyhteyttä, jossa saa kysymyksilleen ja pohdinnoilleen sekä ymmärtämystä että käytännön tukea. Se on hyvin inhimillistä ja luonnollista ja vastaa myös hyvin alkuseurakunnan käytännön seurakuntamallia.

Tulevaisuudessa voidaan joutua keskustelemaan myös siitä, mitä se merkitsee ehtoollisen vietolle ja jo nyt suosiotaan kasvattaneille kodeissa toimitettaville kasteille.