Kirkko 2020 – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko, yleisvaliokunnan mietintö 4/2011 kirkkohallituksen esityksestä 11/2010 – Käsittely jatkuu 

Puheenvuoro keskiviikkona 9 päivänä marraskuuta 2011 klo 18.00

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kollegat. Tässä vaiheessa pyydän näkyviin kuvan, jossa näkyy suomalainen lähetystyö, jota lyhyesti kommentoin yhdessä vaiheessa. (Kartta Suomen ev.-lut. kirkon lähetystyön ja kansainvälinen diakonian toiminta-alueista maailmalla) Liityn tähän keskusteluun kommentoimalla piispainkokouksen lausuntoa tulevaisuusselonteosta käytännön näkökulmasta. Tämä piispainkokouksen lausuntohan sisältyy tähän pakettiin. Kun lukee tätä lausuntoa, tulee ristiriitaisia tunteita. Lausunto sisältää itsessään paljon hyviä, jopa innostavia ajatuksia. Esimerkiksi apologiasta eli uskon puolustamisesta, se sana apologiahan esiintyy Raamatussa muutaman kerran esimerkiksi Pietarin kirjeessä, olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle sen toivon perustasta, joka teillä on. Se on siis vastaamista ihmisille, jotka kysyvät meiltä, että miksi sinä uskot Jumalaan, Jeesukseen ja niin poispäin. Siinä on hienosti sanottu, että me tarvitsemme valmistautumista tähän, me tarvitsemme tätä. Enää ei voi vain olettaa, että ihmiset kuuntelevat julistusta, pitää myös perustella. Diakoniasta on erinomaisesti sanottu, evankelioimisesta, eskatologiasta, joka on erinomainen muistutus lähetystyöstä, ja tietysti kirkon yhtenäisyydestä ja monimuotoisuuden hyväksymisestä. Ristiriitaisuuden tunne lausuntoa lukiessa tulee siitä, että käytännössä kirkossa toimitaan liian usein tätä ja tässä lausunnossa esitettyjen ajatusten vastaisesti. Esitän seuraavaksi täällä peräänkuulutettuja ehdotuksia siitä, miten tätä lausuntoa voisi tulevaisuudessa toteuttaa käytännössä kirkossa. Niin kuin täällä on todettu, tällaisten lausuntojen merkitys mitataan juuri käytännössä. Ensiksikin, kun puhutaan kirkon perustehtävästä, täällä muistutetaan ”kirkkolain mukaan kirkon tehtävä on julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.” Jos näin on, silloin kun seuraavaksi tarjoutuu Helsingin seudulla tai muualla Suomessa mahdollisuus osallistua johonkin kirkosta vieraantuneita ihmisiä tavoittavaan suurempaan kampanjaan, luterilaisen kirkon pitäisi lähteä siihen mahdollisimman laajasti mukaan, ei vetäytyä siitä pois. Toiseksi, puheessaan lähetyksestä lausunnossa sanotaan: ”kirkko suuntautuu kohti maailmaa, jonka keskellä se on”. Kirkon ulkoasiainneuvoston hyväksymä ekumeeninen strategia toteaakin ytimekkäästi, että lähetys on kirkon olemassaolon varsinainen syy ja olemisen tapa. Tästä edustaja Simojoki jo erinomaisen hyvin täällä puhui. Tämän perusteella, kun seuraavan kerran joku aloittaa jossain päin Suomea julkisen rahat pois lähetysjärjestöiltä -kampanjan, kirkon johtajat voisivat julkisuudessa nousta puolustamaan lähetystyötä. Jos lähetystyö on kirkon olemassaolon varsinainen syy ja olemisen tapa, sille pitäisi tulevaisuudessa suunnata enemmän varoja, ei vähemmän. Se ajatus, ettei rahoja varsinaisesti oteta pois, vaan ne siirretään toiselle lähetysjärjestölle, on todella outo. Mistä lähtien kirkossamme on a) virallisia lähetysjärjestöjä ja sitten b) oikeasti virallisia lähetysjärjestöjä. On syytä kysyä erään kuuluisan miehen sanoin, ovatko kaikki tasa-arvoisia vai ovatko toiset tasa-arvoisempia kuin toiset? Meillähän on nämä virallisesti valitut lähetysjärjestöt.ja niin kauan kuin ne ovat olemassa, niitä tulisi kohdella tasa-arvoisesti ja käyttää niitä. Sitten on eri asia, jos halutaan päättää jotain aivan muuta. Jotkut näkevät lähetysjärjestöjen moninaisuuden huonona asiana. Suomalaista lähetystyötä tehdään erittäin laajasti, ja laajuus näkyy tässä kartassa – jokaisesta kohdasta, mistä tulee viiva, siellä on meillä suomalaisia lähetystyöntekijöitä, jotka epäilemättä ovat tässä salissa monille hyvin tuttujakin, monet heistä. Itse näkisin, että suomalainen lähetystyö ei mitenkään voisi olla niin laajaa kuin se tänään on, ellei toimijoita olisi niin monta erilaista. Moninaisuus on tässä yhteydessä ihan oikeasti rikkaus. Kolmanneksi lausunnossa todetaan painavasti kuinka kirkolla ”on oma arvopohjansa, jonka valossa kaikkea opetusta on arvioitava. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys alkavat kumpikin viittauksella siihen, että kirkon usko pohjautuu Raamattuun, vanhan kirkon kolmeen uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Kun kirkkoa uudistetaan protestanttisen periaatteen mukaisesti, uudistusten tulee perustua kirkon pysyvään arvopohjaan. Raamattua ja kirkon tunnustuksia on tulkittava ja sovellettava uusissa tilanteissa, mutta historiassa muotoutuneena meitä edeltävänä traditiona ne ovat muuttumattomia.” Koska lukuisat kirkon työntekijät ja maallikot haluavat uskossaan ja käytännöissään toimia tämän mainitun kohdan sekä hengen että kirjaimen mukaisesti, heille ja heidän toiminnalleen pitäisi nyt myös käytännössä 1) avata kaikkien kirkkojen ovet, myös Espoossa, 2) heitä pitäisi lakata nöyryyttämästä julkisesti, tarkoitan nöyryyttämisellä pakottamista toimimaan omantunnon vastaisesti, 3) heille pitäisi avata ovet kirkon pappisvirkaan, 4) heille pitäisi palauttaa kaikki vääryydellä pois otetut ja ensin heiltä itseltään kirkollisveroina kerätyt sadattuhannet eurot ja kanavoida ne taas uudestaan heidän kauttaan maailman hädänalaisten auttamiseksi. Eiväthän pois otetut rahat ole suomalaisilta herätysliikkeiden jäseniltä pois, joita oletettavasti on tarkoitus rangaista vääristä mielipiteistä, vaan lähetyskenttien hädänalaisilta ne rahat on pois. Ne ovat ainoat, jotka kärsivät siitä. Näillä ja monilla muilla tavoin käytännön tilanteessa voitaisiin osoittaa, että kaikki kauniit tekstit monimuotoisuuden sallimisesta, joita tässäkin lausunnossa on, eivät ole tyhjiä, merkityksettömiä sanoja. Otan vielä yhden hienon lainauksen tästä lausunnosta. Siinä todetaan syvällisesti: ”Kirkkoa, joka seisoo luovuttamattoman uskonperintönsä varassa ja toimii siksi profeetallisesti, arvostetaan, mutta se voi kohdata myös vainoa ja vastustusta. Jeesus, apostolit, varhaiset kristityt ja myös uskonpuhdistuksen opettajat pitivät selvänä, että kristityt kokevat myös vainoa. On siksi varauduttava siihen, että tehtävälleen uskollinen kirkko herättää myös vastustusta. Silloinkin ainut kestävä perusta toiminnalle on siinä, että kirkko pysyttäytyy Jumalan sanassa ja toteuttaa Jeesuksen sille uskomaa lähetystehtävää”. Jälleen todella hyvin sanottu.

Esitän tämän lainauksen pohjalta yhden tulevaisuusskenaarion tähän loppuun. Kymmenet tuhannet vakaumukselliset kristityt kirkossa tulevat toteuttamaan tätä edellä lukemaani lausunnon kohtaa ja pysymään Jumalan sanassa uskossaan ja elämässään myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, miten heitä kirkossa tulevaisuudessa kohdellaan. Siellä missä se on mahdollista, nykyisessä tilanteessa vielä lukemattomissa erilaisissa tilanteissa, he toteuttavat piispojen lausunnon henkeä ja usein myös kirjainta ilolla ja kiitollisuudella yhdessä paikallisten seurakuntien kanssa oman kirkkonsa erilaisissa tiloissa ja hyvässä yhteistyössä kirkon työntekijöiden ja johtajien kanssa. Siellä, missä tällaiseen yhteistyöhön ei enää syystä tai toisesta käytännössä anneta mahdollisuutta, nämä kristityt tulevat toteuttamaan Raamatussa pysymistä joillakin muilla kuin heiltä pois otetuilla kirkon rahoilla, ja joissakin muissa kuin heiltä suljetuissa kirkon tiloissa. He tulevat myös saamaan paimenensa jotakin muuta kuin nykyisin tavanomaista tietä. Lopuksi, lausunnon eskatologisen muistutuksen innoittamana ei mitään muuta kuin rohkeasti eteenpäin Raamatun ja tunnustuksen perustalla joko kirkon johdon tuella tai ilman sitä, kohti tulevaisuutta, jossa on ainoastaan yksi absoluuttisen varma asia. Tulemme kaikki polvistumaan Kristuksen edessä, joko oman loppumme tullessa tai mikä parempi, sen lopun tullessa, missä Kristus palaa toisen kerran kunniassa ja kirkkaudessa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.